1970-luvun lopulla Oiva näytti vierailullaan meillä kaitafilmikuvaa sokeriruokoviljelmiltään Australiasta. Se jäi lapsen mieleen tarunhohtoisena asiana. Vuoden 1978 vierailun seurauksena isäni Antti osti Oivalta vanhan Mersu-merkkisen matkailuauton. Mersu palveli meitä useita vuosia ja sillä tehtiin matkoja ympäri Suomen maata. Mersussa oli Australian lippu takapäässä ja joskus joku luuli, että olimme tulleet Suomeen Australiasta asti.  Oiva Hyytinen oli Eino A. Hyytisen serkku ja näin Oivan lapset ovat minun isäni pikkuserkkuja.

Australia oli lapsen näkökulmasta mielikuvitusta ruokkiva paikka. Oivan lisäksi sinne lähti isäni sisko Saara Kärkkäinen (1934-2019) miehensä Reijon ja kahden lapsensa kanssa vuonna 1969. Saara ja Reijo vierailivat Suomessa lähtönsä jälkeen ensimmäisen kerran vuonna 1985. Saara ja Reijo tulivat minun ja vaimoni Johannan häihin kesällä 2005. Meidät vihittiin Töölön kirkossa – samoin kuin Saara ja Reijo 1950-luvulla.

Antti Hyytisen (1936-2022) päiväkirjamerkinnät ovat tärkeitä, kun me jälkeläiset lähdemme tarkistamaan päivämääriä ja vuosia. Samanlaisia päiväkirjamerkintöjä teki isoisäni Eino A. Hyytinen. Hänen päiväkirjamerkinnöissään saattoi lisäksi olla tarkka päivän lämpötila sekä sademäärä. 

”Edelleen koleaa. Illalla kävi Eeva ja Oiva Hyytinen Australiasta retkeilyautollaan. Hierottiin kauppoja autosta (13.000,-)”
– A.H. päiväkirjamerkinta 27.9.1978

”Kova W-NW -tuuli. Käytiin Saaran ja Reijon (Kärkkäinen) kanssa Mellerissä ja Murtoniemessä.”
– A.H päiväkirja 22.7.1985

Jos päiväkirjamerkintöjen perusteella alettaisiin tekemään isästäni historiikkia piirtyisi kuva hyvin realistisesta, vankasti jalat maassa olevasta ihmisestä. Toki tämäkin ’jalat tanakasti maassa’ -piirre on yksi tärkeä osa ihmisen kuvausta. Viime kesänä vaimoni siskon mies tokaisi rippijuhlassa, että näiden Hyytisten kanssa on mukava keskustella, kun niillä on terveitä ajatuksia ja mielipiteitä. Sain siis tällä tavoin todennuksen kuvitelmilleni ulkopuolisen suulla. Näin varmasti onkin – muistetaan kuitenkin, että jokaisessa meissä asuu kaksi sukua. 

Antti Hyytisen päiväkirjamerkinnät alkoivat laventua ja ’tunteellistua’ 1990-luvulla. Liekö syy ollut parempi tila päiväkirjan sivuilla ja myös mahdollisuus käyttää aikaa kirjoittamiseen. 

Onko Hyytinen kuitenkin idealisti? lienee kohtuullisen merkityksetön kysymys. Järjen on syytä ohjata meitä arjen päätöksenteossa ja toiminnassa. Parhaimmillaan Hyytinen onkin kohtuullisuuden suuri kannattaja, mutta tykkää myös erilaisista mielipiteistä. 

Toivotetaan kaikille muistorikasta joulujuhlaa!

kirjoittanut Markus Hyytinen

2023

Me lapset saimme oman tyhjän valokuva-albumin lahjaksi jouluna 1966. Vanhempani olivat teettäneet meille valokuvia albumeja varten. Saimme liimata kuvat itse ja kirjoittaa alapuolelle kuvatekstin. Olin juuri oppinut kirjoittamaan kaunokirjoitusta. Eräässä kuvassa poseeraavat vanhempani, vanhempi veljeni Pentti kissa sylissään, minä (4v) sekä kesävieraamme. Kuvan alla lukee kesken jäänyt lause: Kerran kesällä olimme.

Mitähän ” kerran kesällä olimme”? Ehkä olimme juuri lähdössä linja-autolla jonnekin, sillä isälläni on virkalakkinsa päässä. Hänellä oli silloin linja-autoyritys. Mutta äiti poseeraa esiliinassaan, joten ainakaan äiti ei ollut lähdössä. Ehkä kesävieraamme olivat lähdössä, ja he halusivat ottaa kuvan? Tuohon aikaan kuvia otettiin harvoin, ja ottohetki tallensi yleensä juhlan tai tietyn elämän virstanpylvään.

Tämä kuva on sommittelultaan haparoiva, sillä jalat on rajattu sääristä poikki, ja tyhjää taivasta on paljon. Katselen kuvaa kuitenkin muistona menneestä, joten sommitteluseikat eivät haittaa. Kuvassa on paljon mielenkiintoista katseltavaa. Vaatetuksemme kertoo ajasta kuusikymmentä vuotta sitten. Seisomme ”pöntöksi” kutsumamme puisen altaan vieressä, joka toimi kesällä lasten pulikointiammeena. Se oli entinen kylämeijerin kirnuastia. Aitassamme oli toinenkin tällainen allas, ja siinä säilytettiin jyviä. Näin silloin kierrätettiin.

Kuvassa on myös leikkimökki. Luulen, että lastenhoitajaäitini kannusti isääni kustantamaan mökin. Isäni suhtautui hankintoihin harkitsevasti, sillä hän yleensä pyrki noudattamaan Alina-äitinsä neuvoa: ”Älä hanki mitään, mitä et tarvitse.” Ehkäpä isäni kuitenkin ajatteli, että leikkiminen on tarpeellista. Mökin rakensi joku kesävieraistamme. Muistan, kun se kuljetettiin traktorilla autotallin takaa pihan poikki paikoilleen. Seurasimme kuljetusta jännittyneenä. Mökki kesti kuljetuksen, ja toimi ensin leikkimökkinä, sitten vanhimman veljen teinivuosien kesämökkinä ja viimein varastona. Enää sitä ei ole, kuten ei muutakaan valokuvassa näkyvää esineistöä. 

Leikkimökin kuistilla näkyy Erkki-vaarin tekemä valkoinen joutsenkiikkutuoli, jonka lähes kaikki 40 Erkin lapsenlasta tunnistavat, sillä hän tietääkseni teki sellaisen joka perheelle. Kiikussa oli joutsenen muotoiset sivuosat, ja vanerista taivuteltu istuinosa. Siinä oli turvallista keinua. Ajattelikohan vaari, että on tarpeellista välillä hengähtää? Kiikutella ajatuksissaan joutsenkeinussa ja tai rupatella hetken valokuvan taustalla olevassa parikeinussa, jonka hän myöskin rakensi? Jos vaari olisi toteuttanut tiukasti Alina-vaimonsa neuvoja, ei hän olisi tehnyt keinuja joutenoloon, vaan keskittynyt korvojen (puusaavien) tekoon kyläläisille, sillä niitä kauppaamalla sai vanhetessaan elantoa. 

Kuvaa tarkasti katsellessaan voi nähdä pyykkinarut peltoa vasten.  Näen kuvassa kuitenkin mielessäni linja-auton. Kun isän Scania-linja-auto hyytyi jollakin matkalla, se hinattiin pyykkinarujen kohdalle. Uusi pyörivä pyykkiteline pystytettiin leikkimökin taakse. Leikimme koko kylän lasten voimin linja-autossa vuosikaudet. Isä käytti auton osia erilaisiin tarpeisiin. Auto oli lopulta niin riivityn romun näköinen, että ympäristölautakunta määräsi sen hävitettäväksi. Tarpeellinen määrättiin tarpeettomaksi. 

Jos me ihmiset olisimme noudattaneet aina Alinan (s. 1888) neuvoa viime vuosisadalta tähän päivään asti, meillä tuskin olisi ympäristökatastrofia. Mutta olisiko meillä älypuhelinta, pölynimuria tai muuta nykyihmiselle tarpeellista? Uuden tarpeellisen välineen kehittäminen vaatii aina ”turhia hankintoja” eli jonkun on aina testattava vielä valmistusvaiheessa olevaa tuotetta. Jonkun on uskottava uuteen tarpeeseen. Tuskin Alina halusi neuvollaan jarruttaa kehitystä. Mutta turhaa kuluttamista hän halusi hillitä. 

Muistini täydentää valokuvaa, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä olin kirjoittamassa 7-vuotiaana valokuvan alle, kun joku tai jotain keskeytti kirjoittamisen. Vaikka näytämme koko sakki siltä, että olemme juuri keskeyttäneet puuhamme valokuvausta varten, tekisi mieleni täydentää lausetta sanalla jouten.

”Kerran kesällä olimme” -joutenoloa kaikille. Alina-mummun neuvoja ja Erkki-vaarin tekoja kunnioittaen. 

kirjoittanut Outi Hyytinen

2023

Hyytisen sukuseura julkaisee kolumnisarjassa sukuseuraan kuuluvien henkilöiden kirjoituksia kaksi kertaa vuodessa. Kirjoituksen aihe on kirjoittajan itse valitsema, ja kirjoittaja vastaa kolumneissa esitetyistä mielipiteistä.

Eino (1901-1976) ja Sanelma (os. Nyyssölä, 1901-1970) Hyytisen kahdeksasta lapsesta on elossa enää vain perheen nuorin, Pirkko Inkeri Laakso (s. 1941).

Päällimmäisenä ovat tietysti suru ja kaipaus siitä, että läheiset ihmiset eivät ole enää keskellämme. Poismenneistä jäi meille myös paljon muistoja, joihin voimme peilata omaa elämäämme.

Isämme siunaustilaisuudessa Lappajärven kirkossa kukat arkulle laski muun muassa Lappajärven vesiosuuskunta. 

Se toi mieleen isämme toiminnan yhteisten asioiden hoitamisessa Lappajärvellä. Hän oli mukana monissa kylän, kunnan ja seurakunnan luottamustoimissa vuosikymmenten ajan. Kun pitäjässä taisteltiin järven puolesta, isä neuvotteli vesiherrojen kanssa, järjesti seminaareja, antoi haastatteluja ja kirjoitti lehtiin.

Esimerkin voima ei ole vähäinen yhteisten asioiden hoidossa ja demokratiassa. Se lähtee kotoa. Itse muistelen äänestäneeni kaikissa vaaleissa äänestysoikeuden saatuani. Olen pitänyt äänestämistä aika lailla itsestäänselvyytenä, jopa velvollisuutena.

Viime vuodet ovat taas osoittaneet, että demokratia ei ole itsestäänselvyys. Maailmanlaajuisesti vaaka on jopa kallistunut epädemokraattisten järjestelmien eduksi. 

Suomea on pidetty demokratian mallimaana. Suomalaiset ovat luottaneet toisiinsa, hallintoon ja politiikkaan. Meiltä löytyy yhdistys kaikkien mahdollisten asioiden ajamiseen.

Asiat ovat menneet kuitenkin huonompaan jamaan. 

Suomalaisten luottamus poliittiseen järjestelmään ja hallintoon on laskusuunnassa, ja usko omiin vaikutusmahdollisuuksiin heikko. Pohjoismaissa olemme demokratian peränpitäjä. Meillä äänestetään parlamenttivaaleissa selvästi muita laiskemmin, äänestysaktiivisuus on yli 10 prosenttiyksikköä alhaisempi. 

Mistähän tämä mahtaa johtua? Eikö ole haluja vai keinoja osallistua?

Toisaalta osallistumisesta on tullut helpompaa, kun mielipiteensä voi kertoa nopeasti ja räyhäkkäästi sosiaalisessa mediassa. Silti on voitu etääntyä yhteisten asioiden hoidosta elävässä elämässä.

Yhteisten asioiden hoitaminen vaatii halua tai velvollisuudentuntoa, sosiaalisia taitoja, aikaa ja vaivannäköä. Jo pienen taloyhtiömme toiminnasta tiedän, että halukkaita ei ole liikaa. Asiat voi hoitaa yleensä “joku muu”.

Haluja näyttäisi silti olevan. 700 000 suomalaista haluaisi osallistua päätöksentekoon enemmän, jos se olisi nykyistä helpompaa, kertoo Sitran tuore kysely. 

Kansalaiset kaipaavat etupäässä vaivatonta etäosallistumista, kuten nettikeskusteluja ja -adresseja, päättäjät taas kasvokkaisia kohtaamisia.

Jos kansalaiset eivät luota päättäjiin, niin kokemus on molemminpuolinen. Vain vajaa viidennes päättäjistä ja viranhaltijoista uskoo, että kansalaisilla on riittävät valmiudet osallistua monimutkaisia päätöksiä koskevaan keskusteluun, paljastaa Sitran kysely.

Eduskuntavaalit ovat taas ovella. Mikä lääkkeeksi demokratian taantumaan? 

Kaikki eivät saa esimerkkiä kotoaan. Nuoria voidaan houkutella äänestämään esimerkiksi äänestysikää laskemalla ja sähköisellä äänestämisellä.

Kannettu vesi ei kuitenkaan kaivossa pysy, jos yhteisten asioiden ja demokratian arvoa ei ole sisäistetty.

Kaikkien ei tarvitse pyrkiä eduskuntaan, mutta kaikkien tulisi saada viimeistään koulussa kokemuksia siitä tyytyväisyydestä ja tuloksista, joita yhteisten asioiden hoitaminen tuottaa.   

Sukupolvet vaihtuvat. Kotikonnun ja isänmaan asiat tarvitsevat aina uusia hoitajia.

Kirjoittanut Tuomas Hyytinen

2023

Hyytisen sukuseura julkaisee kolumnisarjassa sukuseuraan kuuluvien henkilöiden kirjoituksia kaksi kertaa vuodessa. Kirjoituksen aihe on kirjoittajan itse valitsema, ja kirjoittaja vastaa kolumneissa esitetyistä mielipiteistä.

Vuonna 2018 oli kulunut vaivaiset 100 vuotta siitä, kun maassamme kuohui. Sota oli vaarilleni vapaussota, monet pitivät sitä kansalaissotana tai sisällissotana, katsantokannasta riippuen. Olen asunut puolisoni Pirjo-Riitan kanssa 22 vuotta Jämsän seudulla. Vaikka Jämsän alueelle varsinaiset sotatoimet eivät ulottuneet, raakuuksia tapahtui. Saaren Jallu ja ”Rummin” Jussi tiedetään hyvin edelleen. Kauhun aika on Jukka Rislakin kirja noista ajoista, joita ei hevin unohdeta. Työssä ollessani opin ymmärtämään, miten syvät haavat raakuudet ovat alueen väkeen jättäneet.

Sotia näyttää olevan helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa. Aseiden vaiettua vihanpito jatkuu vuodesta toiseen ja sukupolvesta toiseen. Koskaan ei ole paluuta lähtöruutuun, sellaista mahdollisuutta ei vain ole. Uutta rakennetaan aina vanhojen raunioiden päälle. Sodan voittanut saattaa kuvitella voittaneensa sodan ja häviäjän on sopeuduttava, vaikka käsi taskussa nyrkkiin puristettuna. Niinhän kävi Suomellekin jatkosodan jälkeen.

Olen saanut elää koko ikäni rauhan oloissa, ainakin toistaiseksi. Niinisalon varuskunnassa kasvaneena kuitenkin sotaan varustautuminen – kiväärit ja tykit sekä muut sotilaiden tykötarpeet – tuli tutuksi. Isäin ammatti näkyi ja tuntui myös varuskunnan kersojen elämässä 1950-luvulla, jos ei muuten niin sotaväkeen kuuluvana hierarkiana. Lasten sotaleikit olivat arkea, eikä niissä koskaan majurin poika ollut arvoltaan aliupseeri tai päinvastoin. Soittokuntalaisten lapset olivat sitten vielä aivan oma lukunsa.

Meitä kaikkia on järkyttänyt Venäjän hyökkäys veljeskansaansa Ukrainaa vastaan. Asetelma on epätasainen, kun pienempi joutuu suuremman tulituksen kohteeksi kuin Suomi aikanaan talvisodassa. Venäjän toiminta on raukkamaista, ajatteleepa sitä sitten miltä kantilta tahansa.

Brittiläinen journalisti Catherine Belton julkaisi vuonna 2020 kirjan Putinin sisäpiirissä, jonka suomennos ilmestyi viime vuonna.  Kirja kertoo laajasti ja seikkaperäisesti vallasta, rahasta sekä niiden häikäilemättömästä tavoittelusta Neuvostoliiton romahdettua. Monia eurooppalaisia ja meitä suomalaisiakin, ainakin osaa meistä, on Venäjä -suhteessamme vaivannut hyväuskoisuus, suorastaan typeryys. Lännen sokea ahneus ylitti tarpeellisen varovaisuuden, sen seurauksia maksetaan nyt. Yritysten alaskirjaukset ovat miljoonia, jopa miljardeja euroja ja dollareita, mutta raha on pikkujuttu kokonaisuudessa, kun ihmisiä tapetaan vimmalla.

Lapsenlapsistamme vanhin on nyt 17-vuotias, eli samanikäinen kuin vaarini oli sotaretkellään Vilppulassa. Toivon etteivät lapsenlapsemme, eivätkä yleensä suomalaiset, joudu kohtaamaan sotaa. Rauha on aina parempi vaihtoehto kaikille. 

Kirjoittanut Pekka Hyytinen, eläkeläinen Jämsänkoskelta

2022

Hyytisen sukuseura julkaisee kolumnisarjassa sukuseuraan kuuluvien henkilöiden kirjoituksia kaksi kertaa vuodessa. Kirjoituksen aihe on kirjoittajan itse valitsema, ja kirjoittaja vastaa kolumneissa esitetyistä mielipiteistä.

Kulttuuriala on toivonut keskustelua koronapäätösten taustalla vaikuttavista arvoista ja arvostuksista. Viimeksi näyttelijä Outi Mäenpää pohti syntymäpäivähaastattelussaan (HS 20.2. 2022) aiheellisesti miten päätöksenteossa ei edelleenkään ymmärretä kulttuurin merkitystä talouden ja ihmisten hyvinvointiin. 

Tutkin omassa työssäni vaikuttavuutta ja muun muassa sitä, miten monia päätöksiä myös julkisella sektorilla tehdään edelleenkin talous edellä. Kiinnostuksen aihe tutkimuksessani on tarkastella päätösten tai julkisten palvelujen vaikuttavuutta laaja-alaisesti. Yhteiskunnan kannalta kestäviä päätöksiä tehdään silloin, kun huomioidaan tasapainoisesti hyvinvointi niin ihmisten, kulttuurin, luonnonympäristön kuin taloudenkin kannalta. 

Uuden tutkimustiedon valossa on selvää, että hyvinvoinnin eri ulottuvuudet ovat tiiviisti kytkeytyneitä toisiinsa. Esimerkiksi ihmisten hyvinvointi ja luovuus tai yhteisöjen moninaisuus ovat edellytyksiä uudistumiselle ja elinvoimaisuudelle myös talouden silmälasein tarkasteltuna. Menemättä sen syvemmälle tutkimuksen syövereihin, niin tutkimuksen keskeiset viestit voisi summata toteamalla, että yhteiskunnan kannalta parhaita päätöksiä tehdään silloin, kun niissä huomioidaan hyvinvointi laaja-alaisesti ja tasapainoisesti eri vinkkeleistä.  

Yhteiskunnan valintojen lisäksi, ihmiset ovat alkaneet tarkastella arvojaan ja arvostuksiaan niin omassa kuin työelämässäkin. Eivätkä vain pohtia, vaan monet ovat uskaltautuneet tekemään myös rohkeita ratkaisuja. Osa työkavereista ei enää palaa vanhoille työpaikoille, sillä kuten useat viimeaikaiset selvitykset ovat osoittaneet, on pitkään jatkunut etätyö heikentänyt sitoutumista työyhteisöihin ja vauhdittanut työpaikan vaihtoa. Työntekemisen helppous verkon yli paikasta riippumatta on helpottanut monille irtioton tekemistä ja mahdollistanut viimein muuton takaisin vaikka lapsuuden maisemiin. 

Myös me olemme puolisoni kanssa pohtinut elämiseen ja asumiseen liittyviä arvoja ja arvostuksia. Useita kertoja iltakävelyllä olemme ihmetelleet, mikä meidät – tyttären koulun lisäksi – pitää Helsingissä. Kaksi ja hankalimpina aikoina kolme työpistettä kerrostalokodin tiiviissä neliöissä, normaalioloissa kattavan kulttuurielämän suljetut ovet ja viikonloppujen täydet luontopolut ja hiihtoladut lähiluonnossa ovat väistämättä saaneet pohtimaan hyvinvoinnin elementtejä omassa arjessa. Vaikka ihminen on sopeutuvainen etenkin pakon edessä, on eristyksen aika saanut pohtimaan vaihtoehtoja kaupunkielämälle. Olemme tunnistanut kaipaamamme monipuolisia luonnon tarjoamia virkistysmahdollisuuksia sekä väljempiä asuinneliöitä ja hiihtomaastoja. 

Päätellessäni tätä kolumnia aloitamme matkan yöjunalla kohti pohjoisen tuntureita hiihtelemään ja nauttimaan kauniista talvisesta luonnosta ja rauhasta. Juna matkustaa pitkin Satakunnan kylkeä ja halki Hämeen ja Pohjanmaan. Ohi niiden maisemien, joissa juureni ovat. Matka tuo toivotun karkaamisen toimistoksi muuttuneesta kodista. Matkalla on myös aikaa ajatella arvostuksiaan ja odotuksiaan ja tunnustella minkälaisista tekijöistä meidän perheemme hyvinvointi ja elämänlaatu muodostuu.

Kirjoittanut Kirsi Hyytinen

2022

Hyytisen sukuseura julkaisee kolumnisarjassa sukuseuraan kuuluvien henkilöiden kirjoituksia kaksi kertaa vuodessa. Kirjoituksen aihe on kirjoittajan itse valitsema, ja kirjoittaja vastaa kolumneissa esitetyistä mielipiteistä.

Kuuntele kolumni alta!

Jaakko Alasaarela on Juho ja Hilma
(os. Rinne; Alina Hyytisen sisko)
Kotiahon tyttären tyttären poika.

Haastattelijana Outi Hyytinen

2021

Täytyy kuitenkin myöntää, että olemme löytäneet Pietarsaaresta satunnaisesti sieniä vuosien varrella: haperoita, kanttarelleja, herkkutatteja sekä rouskuja. Niitä on löytynyt kuitenkin sen verran vähän, ettei niiden takia oikein viitsi mennä metsään. Kunnes yhtäkkiä tänä kesänä automme edessä siinsi elokuinen sieniparatiisi. Pysähdyimme poimimaan. Saimme korimme täyteen hetkessä, ja ajoimme kotiin. Puolisoni olisi halunnut jäädä metsään pidemmäksi aikaa.

Suomen kielessä on erinomainen ilmaisu ”uhka vai mahdollisuus”. Vastaavaa ilmaisua ei ole ruotsin kielessä. Kun me seuraavana päivänä kuivatimme sieniä kylpyhuoneen lattialämmityksen paahteessa, ajattelin, että mitä enemmän löydämme sieniä, niin sitä enemmän siinä on työtä. Juna lähti takaisin Helsinkiin seuraavana päivänä, emmekä olleet kuivattaneet edes puoliakaan siitä määrästä, minkä olimme poimineet. Puhumattakaan omenoista ja viinimarjoista, joita olisi myös pitänyt säilöä.

Arvostan sadon korjaamista ja valmistamista talven varalle. Isoäitini teki hilloa, mehua ja hyödynsi luonnon tarjoamia antimia kaikin tavoin. Mutta miten on minun laitani, tarvitseeko minun olla samanlainen? Yhtäkkiä luonto ja talven varalle varustautuminen alkoikin tuntua uhalta. Se vei aikaa vapaa-ajastani, eli sohvalla joutilaana makaamiselta, kirjan lukemiselta tai musiikin kuuntelulta. Miten paljon meidän pitää haalia näitä sieniä, kysyin itseltäni. Montako purkkia hilloa oikeastaan tarvitsemme? Eikö niitä voi ostaa kaupasta?

Joutuisin tekemään vielä paljon töitä oppiakseni omavaraiseksi pohjalaiseksi viljelijäksi, kun ilmastonmuutos vie tulevaisuudessa mahdollisuudet asua Tampereen eteläpuolella. Samalla mietin, että haluavatko lapseni opetella näitä asioita? Että voi vaan kävellä suoraan metsään ja löytää sieltä ihania, syötäviä herkkuja.

Puolisoni pakasti loput sienet samana iltana, kun saavuimme Helsinkiin. Olen onnellinen siitä, että liedellä kiehuu herkullisen tuoksuinen sienikeitto juuri poimituista tuoreista eteläpohjalaisista sienistä.

Philip Teir on helsinkiläinen kirjailija.

Suomennos ruotsista Outi Hyytinen, käännöksen tarkastus Joonas Jormalainen

2021

Hyytisen sukuseura julkaisee kolumnisarjassa sukuseuraan kuuluvien henkilöiden kirjoituksia neljä kertaa vuodessa. Kirjoituksen aihe on kirjoittajan itse valitsema, ja kirjoittaja vastaa kolumneissa esitetyistä mielipiteistä.

Minulta on kysytty ”Miten nuo sukutaulut oikein syntyvät?” Yritän vastata tähän kysymykseen.
Tärkeintä oli hankkia sukututkimusohjelma. Toisella yrittämällä valikoitui koneelleni ATK-Palvelu Luhtasaaren tekemä Sukujutut-ohjelma, joka on helppo- ja monikäyttöinen sekä toimiva. 

Aloin syöttää 15 vuotta sitten sukulaisteni tietoja koneelleni. Nyt niitä on siellä yli 30 000. Vertailun vuoksi Hyytisen uuteen sukukirjaan mahtui vain noin 7000 henkilön tiedot! Haasteeksi tuli nyt, miten saan nuo kirjaan mahtuvat tiedot kätevästi poimittua tiedostostani. Muutaman viikon miettimisen jälkeen asia alkoi kirkastua. Kun samalla tutustuin Sukujutut-ohjelmaan tarkemmin, huomasin siinä olevan sukukirjan tulostuksen tyylitiedoston erittäin hyväksi.

Sukukirjaan päätyneiden taulujen johtoajatus on, että kaikki sukukirjassa esiintyvät henkilöt ovat sukua lähtöhenkilölle vähintäänkin avioliiton kautta. Tätä polkua ei ole helppo havaita, mutta kyllä se aina löytyy. Kun seuraa sukukirjasta vaikkapa omaa sukutauluaan aina aikaisempaan sukupolveen, niin päätyy aina samaan lähtöhenkilöön, eli Olavi Olavinpoika Hyytiseen. Sukutaulussa mainitaan ”suvunjatkaja” ts. päähenkilö aina ensimmäisenä, ja hän voi olla joko mies- tai naispuolinen. Esimerkiksi itse olen kolmattatoista sukupolvea Olavista laskien.

Uudessa sukukirjassa lähtöhenkilönä säilyi edelleen vanhemman veljensä Mikon jälkeen isännäksi tullut Olavi Olavinpoika (s. ennen 1560). Mikolla ei ollut tämänhetkisen tiedon mukaan perhettä, joten hän ei ole mukana sukutauluissa. Suomen Maatalousseurojen keskusliiton valtuuskunta antoi sukukunniakirjan Hyytisen suvulle vuonna 1956 siitä hyvästä, että Hyytisen tila on ollut todistettavasti yhtäjaksoisesti 200 vuotta suvun hallussa. Tuossa kunniakirjassa mainitaan Olavi tilan ensimmäiseksi isännäksi, sillä hän esiintyi vuoden 1583 maakirjassa ensimmäisenä Hyytisen nimellä. Patronyymiksi vahvistui myöhemmin Olavinpoika. Hänen taulunsa numero on 1 ja sukuhaaransa roomalainen numero I. Hänen lapsensa ovat 2. sukupolvi, eli roomalainen numero II. Sukukirjan sukutaulun nimen edessä oleva roomalainen numero kertoo, monettako sukuhaaraa olemme Olavista laskien. On mielenkiintoista ajatella, että n. 450:ssä vuodessa on ehtinyt varttua 16 sukupolvea.

Olavi Olavinpoika Hyytisen perheessä on vaimon ja kahden tyttären lisäksi seitsemän nimeltä mainittua poikaa. Esko Olavinpoika (s. 1585) on ensimmäisen sukukirjan tiedoista poiketen esikoinen. Tällä on merkitystä sukutauluihin, sillä Eskon taulun numero on nyt 2 ja Simon 3. Eskon sukua ei kirjan sukutauluissa seurata. 

Eskoa kuusi vuotta nuoremmasta Simo Olavinpojasta (s. 1591) kasvoi perheen vahva vaikuttaja, isäntä ja lautamies, jonka jälkipolvet ulottuvat taulusta numero 3 numeroon 1482, kun koko sukukirjassa on yhteensä 1660 taulua. Itsekin olen Simon jälkeläisiä.

Simolla oli seitsemän vuoden ajan yhtiömiehenä veli Jooseppi Olavinpoika (s. 1597), joka osti Evijärven Inankylästä Norrenan talon ja muutti perheineen sinne vuonna 1650. Joosepin jälkipolvia käsitellään sukukirjan tauluissa 1483-1627. Kirjan sukutaulujen pohjaksi otin tiedostostani kaikki hänen jälkipolvensa kuudenteen sukupolveen saakka. Ne kattavat ajanjakson 1500-luvun lopulta 1700-luvun alkuun ja ovat hieman laajemmat kuin sukukirja I:ssä. 

Uusien tietojen mukaan Simon vaimoksi ja lasten äidiksi vahvistui Kaisa Nykänen ja tämän isäksi vävy ”Iso-Paavali”. Tämä poikkeaa aikaisemman sukukirjan tiedoista. Jotta sukukirjassa olevien sukutaulujen määrä ei olisi paisunut liian isoksi, oli niiden määrää pakko rajoittaa. Sen takia päätin jatkaa ainoastaan Simon jälkeläisistä Juho Matinpoika Hyytisen (s. 11.2.1704, sukutaulu 201) jälkipolvia nykypäivään asti. Juho on suoraan VI sukupolvea Olavista lähtien.

Päähenkilön nimen perässä on viittaus tauluun, jossa on päähenkilön vanhempien ja sisarusten nimet. Jos myös puolisolla on samanlainen viittaus, on kyseessä samaan sukuun kuuluvien henkilöiden avioliitto. Puolisot voivat jäljittää näin yhteisen esi-isänsä tai esi-äitinsä. Esimerkkejä sukulaisuudesta on paljon. Yksi esimerkki löytyy aikaisemmin mainitun Juho Matinpoika Hyytisen pojan Matti Juhonpojan sukutaulusta (sukutaulu 203). Hän oli kahdesti naimisissa, ja kummatkin vaimot olivat Hyytisen sukujuurta. Jälkimmäinen vaimo, Saara, oli ollut myös aikaisemmin naimisissa.

Kuten tästä kirjoituksesta ilmenee, on suvussamme käytetty samoja etunimiä jo aikojen alusta. Siksi sukututkimuksessa on tärkeää tietää henkilöiden tarkka syntymäaika ja patronyymi. 

Toivottavasti sait tästä jutusta apua sukutaulujen lukemiseen!

Kirjoittanut Kari Melleri, sukututkimuksen harrastaja

2021

Hyytisen sukuseura julkaisee kolumnisarjassa sukuseuraan kuuluvien henkilöiden kirjoituksia neljä kertaa vuodessa. Kirjoituksen aihe on kirjoittajan itse valitsema, ja kirjoittaja vastaa kolumneissa esitetyistä mielipiteistä.

Suomenruotsalainen kirjallistieteen professori emerita Merete Mazzarella on kirjoittanut yleistajuisia, ei tieteellisiä kirjoja vuodesta 1985 alkaen. Ensimmäinen on ”Ensin myytiin piano”, joka sai runsaasti julkisuutta.  ”Elämän tarkoitus” ilmestyi vuonna 2017. Kirjassa hän käsittelee muun muassa suhtautumistamme kuolemaan ja suruun. Hän lainaa ruotsalaista tutkijaa Annette Forsbergiä, joka kuvailee nykyaikaisia sururituaaleja. Tutkijan mukaan media muuttaa sururituaalista kertoessaan yhden käsittämättömän tapahtuman täysin toistensa kaltaiseksi, yleisölle tutuksi ja turvalliseksi. Kuolema ja suru eivät tunnu enää niinkään käsittämättömiltä.

Mennään turmapaikalle tai osallistutaan muistohetkeen, halataan toisia, itketään ja puhutaan vainajista ihanana ihmisenä. Tuodaan turmapaikalle kukkia, pehmoleluja ja kirjeitä. Haastatellaan uhrien omaisia, mutta haastateltaviksi kelpaavat myös henkilöt, jotka kertovat ”hän oli yhden meidänluokkalaisen kaveri”. Syntyy myös kiusaus kuvata suhdetta läheisemmäksi kuin se olikaan.

Tyypillisiä otsikoita on ”Koko paikkakunta suree”. Luultavasti juuri yhteisöllisyyden tunne tekee nykyajan sururituaaleista niin houkuttelevia. Lopuksi Forsberg toteaa, että artikkelit lopulta käsittelevät meidän omaa kuolemaamme, jota meidän on niin vaikea hyväksyä.

Kun toisinaan katselen ikääntyneitä, pitkään yhdessä eläneitä pariskuntia ajattelen, kumpi heistä joutuu jäämään ensin yksin? Miten hän järjestää elämänsä puolison kuoleman jälkeen?  Saattaa olla, että syväkin suru muuttuu kaipaukseksi. Kuvittelen, että kukaan ei kestä pitkittyvää surua. Kaipauksesta löytyy lohdullisuutta, voi ajatella hyviä yhteisiä hetkiä. Vaikka yhteiselämässä olisi ollut riitaa ja syyllistämistä, kaipauksen myötä voi antaa lopullisen anteeksiannon myös itselleen.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta armollisuuttakin tarvitaan, puolin ja toisin.

Yhteisöllinen suru ei ole moitittavaa.  Suhtautuminen uhrien omaisten kannalta voi olla kaksijakoista; tämä on meidän surumme, ei noiden ulkopuolisten. Parempi kuitenkin, että meiltä löytyy empatiaa myös tuntemattomille henkilöille. Empatiavaje ei saisi lisääntyä.  

Kirjoittanut Esa Hyytinen

Hyytisen sukuseura julkaisee kolumnisarjassa sukuseuraan kuuluvien henkilöiden kirjoituksia neljä kertaa vuodessa. Kirjoituksen aihe on kirjoittajan itse valitsema, ja kirjoittaja vastaa kolumneissa esitetyistä mielipiteistä.