Sukujuhlan ensimmäinen päivä 23.8.2025 – Serkkutapaamisia  

Kolmisenkymmentä Aune ja Erkki Oksan jälkikasvua kokoontui Haapaveden Opistolle. Maittavan lounaan lisäksi ohjelmassa oli mm. muisteluja menneiltä ajoilta, runoesityksiä, tuttavien tapaamisia sekä taidenäyttely, jota sunnuntaina pääsi koko sukujuhlaväki ihastelemaan. Illalla vapaamuotoinen seurustelu makkaranpaistoineen jatkui Eskolanniemessä, jonne Aune ja Erkki olivat aikoinaan Lappajärveltä muuttaneet. 

Erkki ja Alina Hyytisen jälkikasvu puolestaan kokoontui Laakkolan kylätalolle. Se on aiemmin toiminut kouluna, joten monella nousi mieleen mukavia mutta myös ikäviä koulumuistoja. Talkoilla toteutetun ruoka- ja kahvitarjoilun lomassa vaihdettiin kuulumisia. Iltapäivään mahtui runoja ja yhteislauluja. Nelisenkymmentä paikalla olijaa pääsi myös whatsapp-ryhmäpuhelun avulla jututtamaan Australiaan muuttaneita serkkuja. Se koettiin hyvin kiinnostavana. Kyläläinen Heimo Junno, joka on Pulkkilaan muuttaneiden Hyytisten perheen pojan Veikon puolison veli, kertoili mielenkiintoisia juttuja ajoilta, jolloin Erkki ja Alina asettuivat Lappajärveltä Pulkkilan Laakkolan kylään. Talon maksua varten uudet asukkaat tarvitsivat lainalle takaajaa. Aivan yllättäen kylän varakkain isäntä oli alkanut takuumieheksi. Tätä moni oli ihmetellyt, sillä aiemmin hän ei ollut kenenkään velkoja taannut. Alkuillan ohjelmaan kuului myös kävelykierros niihin pihapiireihin, joissa suurin osa paikalla olioista oli lapsuudessaan temmeltänyt. Illan hämärtyessä saimme nähdä ja kokea Samuli Hyytisen apujoukkoineen järjestämän aivan uskomattoman hienon ilotulituksen Finlandia hymnin kera. Tällaista ei koskaan aikaisemmin oltu näillä kulmilla nähty eikä koettu.  

Sukujuhla 24.8.2025

Päivä alkoi juhlamessulla Haapaveden kirkossa. Saarnan piti kappalainen Pauli Soranta, Eija os. Oksan puoliso. Samuli Hyytinen lauloi ja moni muu sukuseuran jäsen osallistui messun toteutukseen. 

Messun jälkeen söimme lounaan Jedun Haapaveden toimipisteellä. Lounaan jälkeen pidetyn vuosikokouksen aloitti haapavetinen yhtye Pikkupelimannit mukaansa tempaavalla musiikkiesityksellään. Varsinaiset vuosikokousasiat saatiin käsiteltyä varsin nopeasti. Sukuseuran hallitukseen tuli uutena jäsenenä Päivi Eilola Haapavedeltä. Muilta osin hallitus pysyi ennallaan.

Pienen tauon jälkeen alkoi varsinainen sukujuhla, jonka Pikkupelimannit aloittivat reippaalla musiikkiesityksellä. Tilaisuuden aloitti Eilolan Päivi (os. Oksa) kertomalla Oksien sukuhaaran alkuajoista Haapavedellä. Monipuoliseen ohjelmaan kuului Samuli Hyytisen vaikuttavia lauluesityksiä Minna Moilasen säestyksellä sekä Aino Udeliuksen koskettavasti lausumia runoja. Toinen esitettäväksi valittu runo oli Mellerin Arton ”Sukupuu: Adolfinan sukkasiinit”. Runon maailmaan oli helppo samaistua, sillä sen kuvaama ympäristö ja ihmiset ovat monelle tuttuja, jos ei henkilökohtaisesti, niin vanhempien kautta. Kari Melleri puolestaan kertoi ”kantaäiti” Helenan vaiheista ja yhteydestä lähes kaikkiin läsnäolijoihin. Juhlapuhujaksi oli saatu Vesa Vihriälä. Vesa on sukulaisemme mutkan kautta, sillä hän on sukuseuran hallituksen jäsenen Matti Hyytisen vaimon siskon puoliso. Vesa kertoi puheessaan siitä, miten olemme päätyneet tämänpäiväiseen tilanteeseen yhteiskunnassamme.

Hyytiset rakastavat laulamista, sillä silloin jokainen pääsee kokemaan ja jakamaan yhdessäolon iloa suoraan sydämestä sydämeen. Muistelimme laulamalla kultaista nuoruutta, vakuutimme rakkauttamme synnyinmaahamme ja lopuksi muistelimme edesmenneitä sukumme jäseniä laulamalla ”Niin kaunis on maa, niin korkea taivas, soi lintujen laulusta kukkiva kunnas ja varjoisat veet”. 

Johannes Hyytisen loppusanojen myötä siirryttiin kakkukahveille. Juhlan jälkeen oli vielä mahdollisuus tutustua Leena Ruuskan opastuksella ruustinna Noora Pöyhösen perustamaan Paakkilan puutarhaan ja hiljattain entisöityyn vanhaan pappilaan. 

Serkkutapaamisesta ja sukujuhlista saatiin runsaasti myönteistä palautetta. Moni toivoi, että jatkossakin sukujuhlien yhteydessä olisi serkkutapaamisia. Vuonna 2027 on sukuseuran 25-vuotisjuhla. Joten laittakaapa jo tässä vaiheessa mietintämyssyyn serkkutapaamisten järjestäminen. Ajankohta lienee elokuun loppupuolella.  

Katso lisää kuvia sukujuhlasta täältä.

Sukukirja lahjaksi lapsille ja lasten lapsille

Sukukirjan II-osa ”Eikö sitä Äijää näy” on mitä mainioin lahja. Kirjan voi tilata sukuseuran nettisivulta löytyvällä lomakkeella. Kirjoja on saatavissa myös sukuseuran hallituksen jäseniltä.

Yhteystietojen muutokset jäsenrekisteriin

Oheisen linkin kautta voit ilmoittaa yhteystietojen muutokset. Kiitos, kun huolehdit yhteystietojen pitämisestä ajan tasalla. 

Sukutietojen päivitykset GENIIN

Netissä toimivassa Genissä on sukumme jäsenten tietoja varsin kattavasti. On tärkeää, että lasten syntymiset, avioitumiset ja myös kuolemiset lisättäisiin Geniin. Halutessasi voit lähettää sukutietojen päivitykset Kari Mellerille, mellerikari (at) gmail.com tai Vilho Hyytiselle, vhyytine (at) gmail.com, niin he lisäävät ne Geniin.

Oikein hyvää ja rauhaisaa Joulua! 

kirjoittanut Johannes Hyytinen,
sukuseuran puheenjohtaja

2025

Meitä kaikkia yhdistänyt Aune-mummu oli nukkunut ikiuneen 80-luvulla. Sukutapaamiset olivat sen jälkeen harventuneet. Nyt olisi viimein uuden tapaamisen aika!

Oksan suvun serkkutapaamisen virallinen osuus järjestettiin Haapaveden Opistolla. Ohjelmassa oli mm. muisteluita, runoja ja ruokailu. Halukkaat olivat saaneet tuoda tapaamiseen taideteoksiaan. Ovatkohan räätälinä toimineen Erkki-papan kädentaidot periytyneet meille kaikille?

Olimme sopineet, että päiväjuhlan jälkeen mennään taas porukalla Eskolanniemen ”ranttaan”, nuotiolle. Jännittyneenä kävelin tuttujen koivujen välistä peltojen halki alas rantaan. Tuntui, kuin vuodet olisivat haihtuneet jonnekin. Olisiko maisema samanlainen kuin lapsuudessa, mikä olisi tänään minun paikkani serkkuparvessa? 

Oli helpottavaa todeta, että hyväntahtoinen ja hauska ilmapiiri oli ennallaan, samanlainen kuin aina ennenkin. Tällaisiahan serkut olivat lapsenakin, nauroivat iloisesti, sydämen pohjasta. Samalla tavalla nauroi aikanaan myös Aune-mummu. Lämmin hyväksyntä ympäröi minua ja meitä kaikkia. Vaikka elämä on kohdellut meitä monella tavalla, surujakin aiheuttaen, olemme jokainen edelleen osa sukua, tervetulleita ja rakastettuja.

kirjoittanut Erja

2025

Heräsin kymmenen maissa. Söin ohrapuuron ja rupesin heti kovalla touhulla siivoamaan tupaa. Isä oli eilen saanut maalatuksi kammarin lattian ja nyt sai heti ruveta kantamaan rehuja sängystä pihalle ja vaihtamaan uudet pulstereihin, kun sängyt sai muuttaa kammariin.

Kun kammari oli saatu valmiiksi, ruvettiin siivoamaan tupaa. Äiti rapsi risuluudalla katon ja seinät ja me Esan kanssa pyyhittiin märällä rätillä joka paikasta pölyt. Kun äiti oli pessyt lattiat, minä laitoin matot. Äiti sanoi, että minä osaan liepsuttaa ne niin hyvin suoriksi. Eustuvassa ei ollut mitään siivottavaa, mutta porstua pestiin ja sillat.

Sitten laitettiin joulukuusi tienpuoleisten lasien keskelle. Matti oli eilen tuonut heinäkuorman elukoille ja samalla kuorman päällä tuon kuusen. Joulukuusesta tuli ihan nätti, kun meillä oli monta palloa ja kultalankojakin. Kynttilät pantiin kiinni pyörän sisuskumirenkailla ja sitten vielä laitettiin siivilänvanusta nypittyjä lumihiutaleita oksille.

Esa kekkas, että puhaltamalla sai luonnollisemman tuloksen, kuin vanuja paiskomalla.

Kun äiti oli navetassa, isä sekoitteli riisikryynipuuroa ja luki lehteä ja kävi välillä lisäämäsä saunaan puita. Me Esan kanssa laitettiin pöydälle valkoinen salvettiliina ja kolmihaarainen hopeakynttiläjalka ja sen alle Toinin viimejouluksi antama paperinen joulukaitaliina. On meillä kyllä puhdas ja viihtyisä koti!

Eija Tyynelä (os. Ahvenniemi) kirjoitti tämän 13-vuotiaana päiväkirjaansa.

Sukuseuran nettisivujen toimittaja Outi tapasi syksyllä kotikaupungissaan Turussa ennestään tuntemattoman sukulaisensa Johannan. Päiväkirjamerkintä löytyi hänen äitinsä pitämästä lapsuuden päiväkirjasta. Eija Tyynelä on Matti Hyytisen (Äijä) veljen Taavetti Hyytisen (sukutaulu 439) tyttären Helenan (Leena) tyttären tytär. Eija asuu Lappajärvellä.

Useat suomalaisten rakkaimmista joululauluista ovat sävellyksiä Sakari Topeliuksen runoista. Näitä ovat muun muassa Varpunen jouluaamuna ja Sylvian joululaulu, jotka ovat olleet usein kärkipäässä, kun on äänestetty vuosittain kauneinta joululaulua. 

Luonto-ohjelmien tekijä Veikko Neuvonen kertoo Sakari Topeliuksen tunnetun joululaulun mielenkiintoisesta taustasta. Topeliuksen liikuttava ja ehkä järkyttäväkin teksti viittaa pikkulapsen kuolemaan, jonka hän joutui toistuvasti kohtaamaan myös omassa perheessään.

Sakari Topelius kirjoitti alkuperäisen ruotsinkielisen runon Sparven om julmorgonen vuonna 1859. Se kertoo myös Topeliuksen omasta tragediasta, sillä hänen poikansa Rafael oli kuollut yksivuotiaana 1858. Se julkaistiin seuraavana vuonna, mutta ilmestyi suomeksi vasta vuonna 1874 Konrad Aleksis Hougbergin (1849-1923) kääntämänä. Useissa kirjoituksissa hänen etunimensä ovat väärin Karl Adolf. Hän suomensi myöhemmin sukunimensä muotoon Waaranen.

Runossa pieni tyttö ruokkii kiitollista varpusta, jonka todellinen identiteetti paljastuu viimeisessä säkeistössä. Lintu onkin tytön varhain menehtynyt, nyt enkeliksi muuttunut veli. Laulusta on monesti laulettu vain kolme ensimmäistä säkeistöä. Ehkäpä viimeiset säkeet on koettu niin surullisiksi, etteivät ne sovi iloiseen joulunviettoon.

Lapsikuolleisuus oli Topeliuksen aikaan korkea. Kirjailija menetti kaksi omaa poikaansa näiden ollessa vasta vauvaiässä. Lisäksi yksi tytöistä syntyi kuolleena, ja myöhemmin vielä toinen tytär menehtyi sairauteen alle kolmevuotiaana. Tapaukset jättivät jälkensä myös Topeliuksen tuotantoon, vaikka kolme tytärtä selvisi aikuisikään. Yksivuotiaana menehtyneen Rafaelin lyhyestä elämästä kertoo myös vuonna 1867 julkaistu satu Om den sommar, som aldrig kom (Kesästä, joka ei koskaan tullut). Siinä tämän haudalle ilmestyy hemppo laulamaan lohduttavaa sanomaansa kuolemanjälkeisestä paratiisista. Sadun idea esiintyi tiivistettynä jo Varpunen jouluaamuna-runossa, joka syntyi vuosi Rafaelin kuoleman jälkeen.

Luontotoimittajana tunnettu Veikko Neuvonen kiinnittää huomiota myös Topeliuksen luonnonrakkauteen. Kirjailija perusti lasten luonnonsuojeluyhdistyksiä, ja tiettävästi hän julkaisi ensimmäisenä linnunpöntön rakennusohjeet. Lintuja esiintyy monissa hänen runoissaan, kuten kuuluisassa Sylvian joululaulussa. Luulin Sylvian tarkoittavan henkilöä, mutta Sylvia olikin laulaa livertävä pikkulintu, joka saattoi joutua silmät puhkottuina suljetuksi häkkiin. Ajateltiin, että laulu houkuttelisi lisää lintuja paikalle, sillä pikkulintuja pyydystettiin verkoilla syötäväksi niiden talvehtimispaikoilla. On esitetty, että Sylvia olisi mustapääkerttu, mutta tätä on hyvin perustein epäilty. Tilalle ei ole annettu kuitenkaan vain yhtä vaihtoehtoa, vaan niitä on kerttujen joukossa useita. 

Varpunenkaan ei ole valikoitunut joulurunon linnuksi sattumalta. Se on ollut väheksytty ja jopa vainottu eläin, jonka epäsuosiota kuvaavat myös liikanimet ”rottiainen” ja ”paskahottinen”. Kirjallisuudessa ja runoudessa harmaanruskea varpunen oli jo Topeliuksen päiviin tultaessa vakiintunut vähäosaisuuden vertauskuvaksi. Hänen alkutekstissään siemen pikkulinnulle on samalla armopala köyhälle, ja aulista antajaa katselee Jumala suopein silmin: ”Gud skall än löna den, som är här de armas vän.”

Varpunen jouluaamuna-runo on levytetty lukuisina tulkintoina. Varhaisimman suomenkielisen levytyksen Otto Kotilaisen 1913 säveltämästä laulusta teki Elli Suokas New Yorkissa vuonna 1917. 

Lähes kaikki suomalaiset artistit Vesa-Matti Loirista Karita Mattilaan ja Valtteri Torikasta Diandraan ovat levyttäneet tai ainakin esittäneet sen joulukonserteissaan.

Paljon on muuttunut Topeliuksen ajasta, mutta edelleen rakennetaan linnunpönttöjä, valmistaudutaan syksyllä jouluun ja kuunnellaan tai lauletaan itse Topeliuksen joululauluja Suomen Lähetysseuran järjestämissä Kauneimmat joululaulut-tilaisuuksissa.

Suora sukuyhteys Topeliukseen

Sain hieman yllättäen selville, että minulla on suora sukuyhteys Sakari Topeliukseen. Olin tätä useaan kertaan miettinyt, sillä asun nykyään muutaman kilometrin päässä Sipoon Koivuniemestä. Nyt se yhteys löytyi äitini pohjalaisen suvun kautta. Amerikkalaisittain: Valtioneuvos Sakari Topelius is your 6th cousin five times removed eli ”kuudes serkku viiden sukupolven siirtymällä”. Yhteinen esi-isä löytyy Ruotsista noin vuoden 1600 paikkeilla ja sitten asuinpaikkana oli Uusikaarlepyy aina Sakari Topeliukseen asti. Hän muutti Helsinkiin ja vuonna 1879 Koivuniemeen Sipooseen ja kuoli siellä 1898.

Hyytiset ovat Topeliuksen sukulaisia avioliiton kautta

Jotta näitä sukulaisuussuhteiden kiemuroita olisi helpompi ymmärtää, on parasta ottaa esimerkkitapaukseksi joku sukulainen, jonka sukutaustaa lähtee tarkastelemaan. Selvitin Outin (sukukirjan taulu nro 931), eli sirpaleserkkuni, yhteyden Topeliukseen. Jokainen sukutaustaltaan Hyytinen voi tämän avulla laskeskella oman yhteytensä Topeliuksen verisukulaisuuteen. Selvityksen löydät alempaa.

Outi on Sakarin sisaren Johanna Topeliuksen ja hänen miehensä Lars Vilhelm Schalinin avioliiton kautta heidän pojanpojan tyttärensä Itävalta-Unkarissa vuonna 1913 syntyneen Ebba-Stina Schalinin 8. serkku! Sukunimi Topelius esiintyy tässä sukulinjassa vain Johannan kohdalla Lars Schalinin vaimona. Lars Schalin oli jo valmiiksi Outin sukulainen papiksi opiskelleen Johan Hydeniuksen tyttärien kautta. Hydeniukseen voi tutustua sukukirjan artikkelista Opiskelu kannattaa! sivulta 214. Jos on vaikkapa selvittänyt oman sukulaisuutensa sukukirjan ”Eikö sitä Äijää näy” nimihenkilöön Matti Matinpoika Hyytiseen, (s. 21.11.1854 Lappajärvi, k. 29.8.1940 Lappajärvi), on helppo hahmottaa sen kautta sukuyhteys Topeliukseen.

Matti Äijä on Topeliuksen sisaren Johannan miehen viides serkku, kuten sukutaulu osoittaa.

Yhteinen esi-isä Yrjö Mikonpoika oli Erkki Hyytisen toisen vaimon poika eli poikapuoli, joka meni naimisiin Erkki Hyytisen tyttären Marketan kanssa ja sai testamentilla talon haltuunsa.

Toivotan kaikille Hyytisen sukuseuran jäsenille rauhallista ja onnellista Joulun aikaa myös kauneimpia joululauluja laulaen!

kirjoittanut Kari Melleri

2025

HYYTISEN SUKUYHTEYS TOPELIUKSEEN:

Yhteiset esivanhemmat:

Yrjö Mikonpoika Hyytinen,  s. noin 1655 Lapua, k. 25.12.1689 Lappajärvi - 

Marketta Erkintytär Hyytinen,  s. noin 1655 Lappajärvi, k. 30.8.1724 Lappajärvi

Sisarukset:

Erkki Yrjönpoika Hyytinen, s. 1682 Lappajärvi,  k. 1.3.1760 Lappajärvi

Matti Yrjönpoika Hyytinen, s. 4.9.1681 Lappajärvi,  k. 5.11.1742 Lappajärvi

Serkut:

Juho Erkinpoika Hyytinen, s. 23.12.1705 Lappajärvi,  k. 27.10.1777 Lappajärvi

Liisa Matintytär Hyytinen, Lassila, s. 4.4.1730 Lappajärvi,  k. 13.9.1791 Evijärvi

Pikkuserkut:

Juho Johan* Juhonp Hyytinen, Hydenius, s. 18.6.1736 Lappajärvi,  k. 10.6.1784 Kälviä

Juho Matinpoika Lassila, s. 7.6.1758 Evijärvi,  k. 21.5.1820 Evijärvi, Lassila

Sirpaleserkut eli 3. serkut:

Anna Elisabet* Johanintytär Hydenius, Carlenius, s. 14.12.1768 Kälviä,  k. 10.12.1829 Kälviä

Maria Juhontytär Lassila, Timonen, s. 13.11.1786 Evijärvi,  k. 31.5.1826 Lappajärvi

4. serkut:

Brita Johanna* Kristofferintytär Carlenius, Schalin, s. 16.7.1794 Kälviä,  k. 10.7.1855 Terjärv

Matti Paavonpoika Timonen, Hyytinen, s. 21.2.1819 Lappajärvi,  k. 4.11.1886 Lappajärvi

5. serkut:

Lars Vilhelm Lars-Vilhelminpoika Schalin, s. 9.12.1820 Vöyri,  k. 27.6.1882 Pernaja

- vaimo: Sakarin sisar Johanna Sofia Topelius s. 1.3.1820 Nykarleby, k. 4.12.1913 Nykarleby

Matti Matinpoika Hyytinen, s. 21.11.1854 Lappajärvi,  k. 29.8.1940 Lappajärvi

6. serkut:

Zacharias Lars-Vilhelminpoika Schalin, s. 2.3.1854 Kaskinen,  k. 21.9.1938 Turku

Erkki Matinpoika Hyytinen, s. 26.9.1887 Lappajärvi,  k. 25.5.1961 Pulkkila

7. serkut:

Elias Arnold Schalin, s. 21.11.1887 Uusikaarlepyy,  k. 21.5.1975 Uppsala, Sverige

Paavo Antero Hyytinen, s. 12.2.1927 Lappajärvi,  k. 26.11.2011 Kälviä

8. serkut:

Ebba-Stina Schalin, s. 1913 Czernowitz, Österreich-Ungarn,  k. 3.10.1999 Stockholm, Sverige

Outi Marja Alina Hyytinen, s. 13.8.1959 Pulkkila

Elettiin kevättä 1989. Peruskoulutaipaleeni oli päättymässä ja siirtyisin pian lukion ensimmäiselle luokalle. Isosiskoni olivat juuri saaneet tietää, että he pääsisivät Helsinkiin kesätöihin. Minulle ei ollut löytynyt mitään työtä, sillä olin vielä liian nuori useimpiin paikkoihin, vasta viidentoista. 

Toukokuun puolivälissä Hyytisen suvun puoleinen Maija-tätini soitti kotiimme. Helsingin seudulla asuva serkkumme tarvitsisi lapsenhoitajaa kesän ajaksi. Olisiko meidän perheessämme joku valmis lähtemään. Minähän olin se perheen joutilas, kesätyötön! Olin riemuissani! Minäkin pääsisin kesäksi ison kaupungin sykkeeseen.

Matkustimme siskojen kanssa junalla Helsinkiin. Serkku tuli hakemaan minua juna-asemalta ja ajoimme perheen kotiin. Sain asuttavakseni pienen makuuhuoneen, jossa oli sänky ja pöytä. Ikkunan takana varjoisalla pihamaalla suurikokoinen koivu heilutteli oksiaan. Serkun pienokainen odotteli uutta hoitajaansa. Kirjoitin päiväkirjaani: ”T-K on jo näyttänyt joitakin asioita sen lapsukaisen hoidosta. Se ei näytä vaikealta, mutta tarkkana olla pitää.”

Olin ensimmäistä kertaa elämässäni koko kesän erossa perheestäni. Kuulumiset kulkivat korttien ja kirjeiden välityksellä. Joskus soitin pienen puhelun. Päiväsaikaan serkku ja hänen miehensä olivat töissä. Selvisin hyvin rauhallisen ja tyytyväisen vauvan hoidosta, mutta toisinaan koti-ikävä vaivasi. Kesän alussa kirjoitin päiväkirjaan: ”Mua vähän pikkusen itkettää, mutta jos itkeä täytyy, itkisin vasta sitten kun olen pannut nukkumaan. Voi, että tämä on vaikeata. Toivottavasti alan viihtyä täällä ja tulen toimeen perheen kanssa.” 

Päivät asettuivat uomiinsa. Päivisin hoidin vauvaa, illat vietin hiljaiseloa käyden kävelyillä ja lukien kirjoja. Nautin jo silloin samanlaisista asioista kuin vielä nykyäänkin. Kirjoitin päiväkirjaani: ”Minkähänlaista on Tolstoi? Mulla on aina (tähän asti melkein) ihanaa kun on ilta. Mä saan tehdä mitä haluan ja on ihana mennä nukkumaan yksin omaan huoneeseen, laittaa verhot kiinni, aukaista peti ja sammuttaa valot. Mä itseasiassa nytkin makaan sängyssä. Mä nautin tästä. Mulla on täällä mukavaa.”

Olin jo nuorena innokas seuraamaan maailmanpolitiikkaa ja tapanani oli liimailla lehdistä leikattuja maailman tapahtumista kertovia artikkeleita päiväkirjaani. Tuona kesänä Kiinassa oli opiskelijoiden rauhallisia mielenosoituksia, jotka nitistettiin väkivalloin. Kesäkuun 6. päivä kirjoitin päiväkirjaani:” Nyt on ollut Kiinassa aika sotaisia tapahtumia. Siellä on opiskelijat pitäneet mielenosoituksia Taivaallisen rauhan aukiolla. Ainaski syömälakkoa. Ymmärtääkseni opiskelijat olivat käyttäytyneet rauhallisesti. Mutta kuiteskin ihan näinä päivinä sinne on tullut armeijan joukkoja ja siellä on ollut verilöyly. Kuolleita on arvioitu olevan 1500. Mulla tuli itku silmään kun luin lehdestä siitä, kun joku kiinalainen oli sanonut näin: ”He olivat niin nuoria, aivan liian nuoria.” Nyt kuulemma armeijan osastot on ammuskelleet toisiaan. Kiinaa uhkaa sisällissota. Olen ymmärtänyt, että opiskelijat osoittavat mieltään demokratian puolesta. Me käytiin tänään Stockmannilla. Ei siellä mitenkään kovin erikoista ollut.”

Heinäkuussa serkkuni perheen oli määrä lähteä kuuden viikon mittaiselle automatkalle Manner-Eurooppaan. Oli sovittu, että pääsisin heidän mukaansa. Minun tehtäväni oli istua auton takapenkillä viihdyttämässä pikkuista. Matkustimme Saksan, Alankomaiden ja Belgian halki Ranskaan ja Espanjaan, sieltä takaisin Ranskan, Sveitsin ja Saksan kautta kotimaahan. Matkalla pääsin vierailemaan myös Andorrassa ja Monacossa, pienissä maissa, joihin tuskin koskaan matkustan uudelleen. 

Muistan kuumien kesäpäivien jonon, auringon polttamat vainiot, helteisen autereen peltojen yllä. Pienet kaupungit, kanaalit, hiekkarannat, turkoosin veden, simpukat ja Välimeren valtavat aallot, upeat palatsit, linnat ja kivirauniot. Näin Amsterdamin kanaalit, Mont Saint-Michelin luostarisaaren, Bretagnen rannikon, Granadan valot, Nizzan, Monacon vuoret, Geneve-järven ja Alpit. Pääsin ruokailemaan lukemattomiin ravintoloihin. Opin syömään simpukoita ja suklaamoussea, verta tihkuvia kokolihapihvejä ja kookosjäätelöä. Kertaakaan en saanut vatsatautia. Olikohan syy siinä, että kotoa mukaani oli annettu Molkosan-pullo, josta otin säännöllisesti vedellä laimennettuja hörppyjä. Myöhemmin en ole siihen liemeen koskenut.

Matkalla sattui kaikenlaista, usein hassua ja hauskaa. Eräässä hotellissa yöpyessämme olin yöllä unissani noussut sängystä, kävellyt ikkunaan, vilkuttanut ja sanonut ”Hei pojat siellä.” Aamulla olin nolostunut, kun serkkuni nauraen kertoi tapahtumasta. Nyt ajattelen, että sehän oli vain hauska juttu! Olin siinä iässä, että pojat olivat varmasti mielessä.

Matkan lopulla minulla oli jo kova koti-ikävä. Päätin, että kun pääsen takaisin Suomeen, polvistun ja suutelen kotimaata. En ihan varmaksi muista, teinkö sitten niin.

Se oli riemukas ja vaiherikas muutosten kesä. Sain itsenäistyä, kokea monenlaisia tunteita, nähdä jännittäviä ja uusia paikkoja, tutustua uusiin ihmisiin. Sain tutustua myös itseeni. Kesäkuun 8. päivä kirjoitin päiväkirjaani tutun kuuloista pohdiskelua. En tosin enää muista mitä kaduin mielessäni. ”Tämä on viimeinen sivu, niin, ehkä on muutenkin jo aika kääntää sivu elämän kirjassa. Tämä on aika merkittävää, että olen nyt poissa kotoani. Joskus kysyn itseltäni, miksi minä tein sen, mutta jos nämä kaikki teot, jotka olisi voinut jättää tekemättä ei  olis tapahtunut, emme luultavasti olisi sellaisia kuin olemme. En tarkoita nyt mitään pahoja tekoja. Vaan asioita, jotka on ollu oman itsensä harkinnassa: 2 vaihtoehtoa ja on valinnut toisen ja jos nyt olisi mahdollisuus valita uudestaan, ottaisi luultavasti sen toisen, mutta eihän sitä tiedä….”

Kesä antoi vihjeen myös tulevaan ammattiini. Serkkuni mies työskenteli arkkitehtina. Ehkäpä ensimmäistä kertaa kunnolla oivalsin, että sellainenkin ammatti on olemassa. Mieleeni jäi varmaan itämään, sopisiko se minullekin, innokkaalle piirtäjälle. Kolmen vuoden päästä aloitinkin opiskelemaan arkkitehtuuria Oulun yliopistossa.Ihana seikkailujen ja muutosten kesä päättyi kuitenkin aivan yllättäen kyyneliin. Pitkäaikainen ystävyyteni silloisen parhaan ystäväni kanssa oli kuivahtanut olemattomaksi kesäloman aikana. Ensimmäinen lukiosyksy alkoi kesän tapahtumia pureskellen, yksinäisyyttä tuntien, ajoittaisen surun vallassa, omaa paikkaa uudessa koulussa etsien. En osannut silloin aavistaa, että elämällä olisi minulle varattuna vielä monta parasta ystävää, heitä, jotka kulkisivat rinnallani suruissa ja iloissa, välimatkasta ja elämäntilanteesta välittämättä. 

Juoksen
paljaat jalkapohjat koppurainen savipelto
tyyny viiltää maata sininen lettinauha putoaa, kiire!

Rajaojan penkereellä katson kohti Mummunpäätä.
Mummu kulkee aina tien kautta
Mummu on vanha.

Söpö hiipii viereen, silmäilee kissansilmillään
leveä syvä rajaoja edessämme

Söpön käpälät kevyet laskeutuvat
rajaojaan.
Peräännyn, otan vauhtia ja hyppään.

kirjoittanut Outi Hyytinen

2025

Tämä matka tapahtui ollessani 3-vuotias. Seikkailu päättyi parinkymmenen metrin päässä olevalle Hyytisen ja Penttilän välille rajaojalle, josta äiti sitten loppujen lopuksi löysi pienen karkulaisen.

Kuvassa Outi 3-vuotiaana. Joku vieraistamme oli leikannut äidin pyynnöstä tukkani, ja epäonnistunut otsatukan leikkaamisessa. Leikkaus piti ikuistaa vielä valokuvaan, mikä oli vielä suurempi häpeä pienen tytön mielestä! Varmasti jokaisella meistä on tällaisia pieniä ja harmillisia muistoja varhaislapsuudesta.

”Siinä on suuri kiitoksen aihe kun jaksaa vielä askareesa toimittaa ja sellainen vapaus saapi levähellä kun väsyttää ja keitellä mitä saattaa syyvä” 

Näin kirjoitti Aliina Jaakontytär Hyytinen o.s. Rinne (1888-1981) kirjeessään pojalleen Oivalle Australiaan joulukuussa kuusikymmentä vuotta sitten. Kirje on kokonaisuudessaan luettavissa tämän tekstin lopussa!

Alina (käytti Alina-nimeä yhdellä iillä) oli tärkeä koko suvun yhdistävä henkilö ja tiedonvälittäjä, jonka muistavat myös muutkin kuin Pulkkilasta lähtöisin olevat. Toisin kuin vanhukset nykyjään, hän ei potenut yksinäisyyttä. Sukulaiset ja kyläläiset vierailivat hänen luonaan. Hän kyläili itsekin. Potkukelkalla huristeleva Alina oli tuttu näky kylän raitilla. Kesäisin hän käveli punaiseen keppiinsä nojaten. Silloin kävelysauvoja ei oltu vielä keksitty.

Alinan kirjeessä on arvokasta ajankuvausta. Vielä 1960-luvulla maahan kaivettiin öljysäiliöitä lämmitystä varten. Silloin ei puhuttu fossiilittomasta lämmitysvaihtoehdosta, vaan öljylämmitystä pidettiin modernina. On liikuttava lukea Alinan kertomana Aili-tyttären ilosta, kun huusholliin saatiin juokseva vesi. Alina kirjoittaa myös saman talon toisessa päädyssä asuvan poikansa Taavin ja hänen vaimonsa Annikin työstä. Missä maalaistalossa nykyjään kasvatetaan sekä sikoja että lehmiä samalla tilalla? Entä monelleko nykysukulaiselle on tuttua tehdä tietä metsään saadakseen kaatamansa puunrankaläjät ajetuksi kotiin? Kaikilta näiltä osin maamme on kehittynyt. Koneellistuminen on tuonut apua käytännön askareihin. Koneellistuminen on myös mahdollistanut sellaisen kehityksen, joka koettelee eettisesti elämää ajattelevan sietokykyä.

Alinalla säilyi osittain eteläpohjalainen murre koko elämän ajan, vaikka suurimman osan siitä hän asui Pohjois-Pohjanmaalla. Murre tuki hänen identiteettiään. Hän ei antanut kielioppivirheiden häiritä tekstin tuottamista. Ehkä juuri Alinan kirjeiden kielenkäyttö tuo hänet, ja tuon ajan niin lähelle lukijaa. 

Vaikka Alinalla ei ollut sen enempää koulutusta kuin kansakoulu, hän hankki sivistystä lukemalla ja kuuntelemalla radiota. Alina olisi varmasti opiskellut, jos hänellä olisi ollut siihen mahdollisuus. Hänellä oli tiedon jano, vaikka television tulo koteihin ei häntä aluksi miellyttänytkään.

Kukaan Alinan lapsista ei ollut ylioppilas. Kaikki lapset olivat kuitenkin sydämeltään sivistyneitä, pohdiskelevia ja harkitsevia. Kristilliset arvot olivat kasvatuksen pohjana. Ne ohjasivat toisen ihmisen kunnioitukseen, auttamiseen ja hyväksymiseen. Pahanilkisyys, itsekkyys, ja toiselle nauraminen oli paheksuttavaa. Tänä päivänä tuollainen käytös on arkipäiväistynyt, huolimatta siitä, että lähes kaikki ovat käyneet koulua vähintään yhdeksän vuotta. Kehitys on mennyt huonompaan suuntaan. Vaikka ei olisikaan syvästi uskovainen kuten Alina, ovat hänen edustamansa arvot yleisiä ihmisyyden arvoja. Ihmisillä olisi parempi henkinen terveys, jos heitä kohdeltaisiin oikeudenmukaisesti ja arvostaen. Nämä arvot eivät ole vanhentuneet kuudessakymmenessä vuodessa. 

Ja vielä kiitollinen mieli pienistä asioista, kuten vapaudesta levätä milloin haluaa, ja valmistaa itselleen ruokaa, siinäpä myös meille kaikille ihana joululahja-ajatus 76-vuotiaalta Alinalta.

kirjoittanut Outi Hyytinen

2024

Alinan joulukirje Oivalle 1964

Laakkola 3.12.64

Rakas Oiva perheinesi ja Risto samoin Jumalan rauhaa toivottain tulen teitä taas tapaamaan kesken kiireitänne Jumala saakoon työnne siunata. Vastaan heti ymmärrän kiireen ja työn touhun. Kiitos kirjeestä ja valokuvista tulitte justiin syntymäpäivääni tervehtimään. Kävivät illalla Veikko ja Annikin ja osa lapsia mukana samoin Paavo, Taavi ja Helvi toivat tullessaan pöyvän antimet. Olitte kuvain välityksellä seuranamme jokainen ihmetteli lasten kasvua. Viljo oli Piipon Jannen hautajaisissa, käski ne minuakin en uskaltanut lähteä. Täällä on nyt talvi lumi peittää maan ja koivut koreilee tuossa tien varrella lumi huurteellaan pakkastakin näyttää tuossa mittarissa olevan 18 astetta villa talvi varusteet saapi olla päällä sulana jos säilyy. Taavi hoitelee karjaansa ja sikojaan Annikin kansa, kävi se eillen metässä Nevastin Matin kansa tietä tekemässä rankaläjilleen Matilla on moottorisaha kantoja oli sahanneet tienpenkalta. Paavo on näinä päivinä laittanut sitä suurta öljysäiliövä maahan vissiin se siitä sinulle kirjotti jo tarkemmin. Sain Aililta kirjeen oli saaneet sen vesijohtosa kuntoon. oli niin iloa täynä kirjeessään sano että ei hän ole millonkaa uskaltanu sellaista ihanuutta heille toivoakkaa. en muista joko viime kirjeeseen siitä panin ne on kaivanu jokirantaan kaivon sieltä vesi tulee vaikea oli ollu siihen kankaaseen saaha putkelle ojaa pitäny hommata raskaat koneet kaivamaan Niinhän sitä ite kukin pääsee ajassa eteenpäin. Ilona lähettää perjantaina ne lehen tilaukset hain rahaa kirjallasi ne pitää heti maksaa. tilataanko se Herää valvomaan ja Kipinä vielä? Kultalyhteen pyyttiin lähettämään Ristinvoitosta teille suoraa. Samaliaisessa terveyessä olen saanu olla josta kiitos Herralle olen tehny käsitöitä aikani kuluksi Siinä on suuri kiitoksen aihe kun jaksaa vielä askareesa toimittaa ja sellainen vapaus saapi levähellä kun väsyttää ja keitellä mitä saattaa syyvä Käväsin Mäntyojassa Emäntä oli hyvässä voinnissa niin kuin lääkkeitten avulla voi olla oikeen paljon terveisiä käski teille kirjoittaa samoin Riston perheelle Sehän on ensimmäinen kysymys, kun kylään menee mitä teille siellä kuuluu Leposen Marttaa Aino kyseli toista vuotta sano olevan kun hän on Martalta kirjettä saanu. Ootko saanu kaikki maasi kylvöön? Miten Riston pojat jaksaa? Nyt teillä on mukava joulu, kun saatte yhessä olla En osaa lähettää mitään joululahjoja teille. Rukoilen että Jeesus paras joululahja saisi vallata jokaisen sydämmen silloin tulisi ilo ja riemu Siunattua joulurauhaa teille kaikille (Terveisiä koko porukalta) tv Äiti

Palaan ensimmäisiin lapsuuden ajan jouluihin, jotka muistan. Kuusilapsisen perheen joulut olivat aineellisesti vaatimattomia, mutta muuten erittäin rikkaita. Niitä ajattelee vieläkin aina lämmöllä. Ei niitä lahjoja juurikaan ollut, mutta ei osattu paljoa odottaakaan. Noin 3-4 vuotiaan muistoihin piirtyy ensimmäiset kerrat joulupukista. Meille tuli pukki, joka otti minut syliin ja lauloi. Se tuntui pienestä pojasta pelottavalta. 

Niihin aikoihin kuului nykymittapuun mukaan vaatimattomaan jouluruokaan erottamattomana osana isän lipeäkala, jota hän oli Lappajärvessä avannossa viikkoja pehmentänyt. Paavo-veli muistaa myös riisipuuron ja jonkinlaisen sopan olleen mukana.  Äiti oli valmistanut leipää jouluaaton ruokailuun. 

Isä ja äiti lauloivat kumpikin Lappajärven kirkkokuorossa, hyviä olivat laulamaan ja molemmilla tarkka ”nuottikorva”. Kaikki heidän lapsensa ovat olleet laulamassa aikanaan eri kuoroissa. Minä nyt viimeisenä jatkan laulamista Vimpelin mieslaulajissa. Isä ja äiti olivat usean kymmenen vuoden ajan myös jouluaikaan laulamassa Lappajärven kirkossa. Joulunajan tapahtumista tämä jäi minulle erityisesti mieleen isästäni. Menetin isäni tosi nuorella iällä. Hän sairastui vakavasti ja menehtyi 54-vuotiaana. Voin sanoa, niin kun onkin, jäin paljon paitsi, mitä hän olisi voinut antaa, jos olisi elänyt pidempään. 

Anna-tädin perheen vierailu oli jouluaaton kohokohta. Anna-tädin mies Reino toimi hautausmaanhoitajana. Reino teki suurin piirtein kaikki Lappajärven hautausmaan työt käsipelillä. Töihin kuuluivat myös haudankaivuut. Hautausmaa oli aina priimakunnossa. Eräs tapahtuma on erityisesti jäänyt mieleen.  Olin jotain 15-17v. Oli kovat pakkaset, ja monta hautaa piti kaivaa. Reino pyysi minua kaivamaan yhtä hautaa. Sen tein, mutta pelkäsin siellä alhaalla. 

Anna-täti vieraili meillä jouluaattona kuolemaansa saakka.

Palaan -50 luvulle. Paavo-veljeni n. 16-18 v, minä kymmenen vuotta nuorempi. Paavo oli useana vuonna joulupukkina, kierrellen siinä lähistöllä useassa talossa. Olen kuullut jälkeenpäin, että pukille oli tapana tarjota ryyppy väkevää. Niin oli Paavollekin käynyt. Viimeinen paikka jouluaattona oli vierailla Lappajärven kirkkoherran perheessä. Paavo, joka siihen mennessä ei ollut väkeviä juuri maistellut, oli humalassa. Pukkiasia meni jotenkuten, mutta kirkkoherra tuli Paavon perässä ulos ja mainitsi: ” Ensi vuonna sitten tavataan toisissa merkeissä ja paremmassa kunnossa”.

Avioiduttuani aika nuorena Vimpelin Hietojan tytön kanssa, meillä oli jouluaattona tapana mennä vierailulle hänen kotiinsa Hietojalle. Siellä oli yleensä aina jouluaattona vaimon sukulaisia vierailulla lähes 20 ihmistä. Kerran mentiin Lappajärven yli jäätietä pitkin. Jäämatka oli n. 12 km pitkä, ja aikaa siihen kului noin 45 minuuttia. Minä ajoin meidän Valmetilla, ja tuore aviovaimo istui perunalaatikossa traktorin nostovarsien päällä. Päällä oli normaalit siihen ajan vaatteet. Nuori aviopari, eihän ne kylmyyttä tunne! Kun mentiin Hietojalle, oli vielä valoisaa. Olisin kyllä osannut sinne pimeässäkin. Ei minulla suunnistamisessa ole koskaan ollut ongelmia. Olenhan metsämies, joka kyllä osaa suunnistaa, jo silloin. Jään kesto ei pelottanut. Olin pikkupojasta lähtien asunut Lappajärven rannalla. Tiesin, milloin on turvallista mennä. 

Kerran jäätiin sinne yöksi. Vaimon isällä oli ollut tapana herättää porukka kahville jouluaamuna kuuden aikaan. Kahville oli mentävä, sitä ei saanut laistaa.

Valintoja

Armeijan jälkeen piti miettiä, mikä ammatiksi. Olin ennen armeijaa ollut kotona äidin apuna maanviljely- ja metsätöissä. Oli selvää, maanviljelijää minusta ei tule. Meidän tila oli niin pieni, eli voi sanoa elinkelvoton. Olin pyrkinyt kerran metsäopistoon, mutta en päässyt. Metsämiesura oli ollut haaveenani jo pikkupojasta lähtien.

Serkkuni Vesa, joka oli heti varusmiespalveluksen jälkeen jäänyt kanta-aliupseeriksi Kajaanin varuskuntaan, innosti minua pyrkimään armeijan leipiin. Panin anomuksen Keuruun varuskuntaan ja sain paikan opetusaliupseerina, kersantin vakanssilla. 

Vaimoni oli juuri valmistunut sairaanhoitajaksi. Hän sai sairaanhoitajan viran Keuruun varuskuntasairaalasta. Olimme ns. ”kapiaisia” molemmat.

Meille syntyi esikoinen melkein heti Keuruulle tulon jälkeen. Siihen aikaan äitiysloma oli vain kuukauden mittainen, joten lapsi joutui heti hoitoon. Siihen aikaan ei ollut vanhempainvapaita.

Ensimmäisen yhteisen joulun kolmistaan vietimme Keuruun varuskunta-alueelle rakennetussa upouudessa kerrostaloasunnossa. Se oli mieleenpainuva joulu. Joulukuusen sai hakea varuskunta-alueen metsistä. 

Urani opetusaliupseerina kesti vuoden. Olin hakenut metsäopistoon ja kanta-aliupseerikurssille. Sillä kertaa onni oli myötä, ja pääsin sisään molempiin. Valitsin toiveammattini metsämiesuran.

Siinähän tuli heti ongelmia. Olin päässyt kanta-aliupseerikurssille. Ilmoittautuessani varuskunnan komentajalle aikeistani vaihtaa alaa hän ”pillastui”. Sain kuulla aika kovaa tekstiä. Se ei päätökseni vaikuttanut. Vaikka korvat punaisena varmaan tilaisuudesta lähdin.

Lähdin Ähtäriin opiskelemaan metsäalaa. Vaimo ja pieni tyttö jäivät Keuruulle. Olihan jonkun tienattava, kun minulle ei ollut tuloja. Pääsin Ähtäristä aina viikonloppuisin käymään perheen luona.

 Ähtärin aluesairaalaan tuli sairaanhoitajan paikka auki n. vuoden päästä metsäopistoon menon jälkeen. Vaimo sai paikan. Siellä sitten asuimme minun opiskelujeni ajan. 

Toivotan sukulaisille Hyvää ja Rauhaisaa Joulua
– nyt Torreviejassa, mutta jouluna kotona.

---

kirjoittanut Matti Hyytinen

2024

Kuvat: Hellin Hyytinen

Muistomerkki Schmardeniin 25.7.2016

Olin 25.7.2016 paikalla Latvian Enguren kunnan Schmardenin kylässä, kun siellä paljastettiin juhlavin menoin jääkäripioneerien uusi muistomerkki puolustusministerien Jussi Niinistö ja Raimonds Bergmanis ja sotaväen sekä pioneerien kenraalien läsnä ollessa. Tasan sata vuotta aiemmin jääkäripioneerit osallistuivat Schmardenin hyökkäystaisteluun hyvällä menestyksellä. Schmardenin päivä 25.7. onkin ollut pioneerien perinne- ja vuosipäivä.

Juhla oli ytimekäs ja isänmaallinen sekä riittävän lyhyt useista puheista huolimatta. Kansainvälisyys tuli esiin jo juhlapaikan vuoksi. Asiaa käsiteltiin monelta kannalta, eikä toistoa ollut liikaa. Käännökset latviaksi tai latviasta rytmittivät ohjelmaa.

Muistomerkin paljasti toimikunnan pj kenrm Juhani Kääriäinen. Muistomerkki on Savitaipaleen pallograniittia ja siinä on pioneerien alkuperäinen aselajitunnus, kirves ja hakku, ja sen yläpuolella jääkäriristi.

Tapahtuma ylitti tv-uutisten ja lehtien tiukan uutiskynnyksen. 

Alfred Hyytisen hauta Gallingissa

Päivän aikana ehdimme käydä jääkärien jäljillä ja pysähdyimme mm. Saksan itärintamalla ensimmäisinä kaatuneiden jääkärien haudoilla Gallingissa. Jääkäri Alfred Hyytinen (s. 1896 Viipurissa, k. 13.6.1916) oli ensimmäinen taistelussa kaatunut jääkäri. Sukulaisuuteni häneen voidaan kuvata näin: Alfred on isäni neljäs serkku! 

Seuraavakin haavoittunut oli Lappajärveltä. Rumputulessa 25.6.1916 saivat sirpaleen osuman Max Kronqvist (s. 1894) Pietarsaaresta menehtyen heti ja Matti Nykänen (s.1896) Lappajärveltä, joka kuoli Skrabben kenttäsairaalassa vasta 28.6.1916 eli kolmantena jääkärinä. Hän on jäänyt aiheetta vähemmälle huomiolle, koska on haudattu erilleen Skrabbeen. Hyytinen ja Nykänen ilmoittautuivat molemmat 5.1.1916 ja määrättiin 1. komppaniaan. Kaverukset ehtivät saada puolen vuoden koulutuksen ennen lähtöä rintamalle. He kulkivat näin sotatietään yhtä matkaa.  

Gallingin hautakivessä mainitaan kolmantena Jaakko Ilmari* Pahkajärvi, s.1897 Kortesjärvellä. Hän menehtyi räjähtämättömän kranaatin täysosumaan ollessaan korsussa lepäämässä. Hän oli jostakin syystä valinnut alapetin, joka oli oikeastaan Bertil Heinrichsin. Tämän vanhin veli Erik oli joukon johtajana ja ehti jo kahden muun veljensä lailla hetken luulla nuorimman veljensä kaatuneen.

Gallingin jääkärihautamuistomerkin kunnostus

Järviseutuseurassa herätti huomiota Gallingin sotilashaudan huono kunto jo vuonna 2016, ja monien vaiheiden jälkeen se saatiin hienoon kuntoon lokakuussa 2024. Järviseutuseuran puolesta puuhamiehenä oli Mauri Jokela Evijärveltä. Lopulta apua saatiin useilta tahoilta. Lisäksi muistomerkille johtava polku tasoitettiin ja levennettiin kahteen metriin ja tehtiin tarvittavat aidat ja niihin portit. Ensi kesänä tulee kuluneeksi 100 vuotta alkuperäisen hautamuistomerkin vihkiäisistä, joten silloin on tarkoitus juhlistaa kunnostettua muistomerkkiä. Ottakaa yhteyttä, jos haluatte osallistua matkalle.

kirjoittanut Kari Melleri

2024

Alfredin sukutaulun kertomaa

Alfredin sukutaulu nro 1259 syntymä- ja kuolinaikatiedot ovat karua luettavaa. Alfredin isä Antti, joka eli 75-vuotiaaksi, joutui kokemaan elinaikanaan kolmen vaimonsa sekä seitsemän lapsensa kuoleman. 

Alfred Hyytisen isä Antti Antinpoika Hyytinen (1853-1929) oli torppari. Antin torppa sijaitsi Kirkonkylän ja Itäkylän puolivälissä Könnissä (missä on myös muistokivi). Toimeentulo oli niukkaa, joten hän kävi välillä Pietarissa töissä, ja otti silloin perheensäkin mukaan. Alfred syntyi Pietarissa Antin kahdeksantena lapsena.  

Lapsia syntyi ensimmäisestä avioliitosta Leena Erkintyttären kanssa kolme. Leena kuoli 19 päivää kolmannen lapsen synnytyksen jälkeen. Tuohon aikaan miehen oli yksinhuoltajana vaikea pärjätä, joten kesti puoli vuotta, kun Antti avioitui Alfredin äidin Liisa Matintyttären kanssa. Tästä avioliitosta syntyi seitsemän lasta. Alfred oli heistä toiseksi nuorin.

Kun Antin vaimo Liisa kuoli, oli Alfredin pikkusisko Maria vasta nelivuotias. Ensimmäisen avioliiton kolme lasta olivat jo menehtyneet, samoin kuin Liisan ja Antin lapsista Hilma ja Matti. Jäljellä olivat Oskari (s.1891), Vihtori (1893), Alfred (1896) ja Maria (1899). Vanhemmista lapsista oli varmasti jo apua pienimäisten hoitamisessa. 

Yksin ei ole miehen hyvä olla. Antti nai Vilhelmiina Kustaantyttären, joka oli silloin jo ”ikäneito”, eli 45-vuotias. Avio-onnea ei kestänyt kauan, sillä Wilhelmiina kuoli kahden vuoden kuluttua. 

Neljäs Antin vaimoista, Liisa nimeltään hänkin, oli Anttia 12 vuotta nuorempi. Antti Antinpoika ja Liisa Matintytär ehtivät viettää yhteistä elämää 16 vuotta. Antti kuoli v. 1929 ja Liisa vuonna 1940. Kummatkin olivat päässeet siihen aikaan varsin korkeaan ikään kuollessaan, eli 75 -vuotiaiksi.

Kahta lasta lukuun ottamatta kaikki Antin lapset menehtyivät alle 20-vuotiaana. Alfredin veli Oskari muutti Amerikkaan, ja hänellä on neljä lasta. Oskarin toiseksi vanhin kaatui Ranskassa toisessa maailmansodassa 20-vuotiaana. Vihtori-veljelle syntyi sukukirjan mukaan Lappajärvellä kymmenen jälkeläistä.

Kirjoituksessa on käytetty lähteenä sukutaulua 1259 sekä Kari Mellerin tutkimuksia.

kirjoittanut Outi Hyytinen

2024

Ps. Esa Hyytinen on kirjoittanut Alfredin jännittävästä matkasta jääkärikoulutukseen sekä hänen viimeisistä hetkistään Hyytisen sukuseuran ensimmäiseen sukukirjaan. 

Kävin taannoin Kauhavan kirjastossa ja löysin sieltä poistettujen kirjojen hyllystä Saarikosken 44 vuotta sitten julkaistun teoksen. Se on työ- ja mietepäiväkirja yhden vuoden ajalta. Siinä on paljon tunnustuksia, pieleen menneitä ennustuksia ja toteutumattomia toiveita. Saarikoski kirjoitti omasta elämästään aikansa autofiktiota. Asiaa tai ei -kirja kertoo kirjoittamisesta ja käännöstöistä, lukemisesta, kokkaamisesta, arkisista askareista, sukulaisista ja kavereista. Punaviiniä kului ja Mia motkotti. Saarikoski (1937-1983) asui Mia Bernerin kanssa Ruotsissa ja tarkkaili sieltä Suomen ja maailman menoa.

Sanottavaa hänellä oli mitä moninaisimmista asioista. Huumoriakin kirjassa on yllättävän paljon. En malta olla poimimatta muutamia kohtia mainiosta kirjasta. Hyytisten on hyvä tietää, millaisia sukulaisia meillä on ollut.

Vallanpitäjät, kuten Kekkonen ja Stalin, kiinnostivat Saarikoskea. Hitler sen sijaan ei, sillä ”hän ei ollut mikään todellinen johtaja, vaan pelkkä saksalaisen fasismin megafoni”. Sekä Hitler että Stalin vihasivat Saarikosken mukaan intellektuelleja, mutta eri syistä: Hitler lahjattomuutensa, Stalin viljelemättä jääneen lahjakkuutensa takia: ”Stalin kiinnostaa minua. Tapaisin hänet mielelläni, tuonella jossakin kallionkolossa, enkä pyytäisi haastattelua, minä haluaisin nähdä hänen kätensä läheltä, että ovatko hänen sormensa niin lyhyet kuin olen luullut.” Ehkä Saarikoski kiinnostui Stalinin sormista sen jälkeen, kun Arvo Salo kerran iltaa istuttaessa tuijotti Pentin karvaisia käsiä ja narisi: ”Kekkosellakin on karvaa käsissä. Sellaiset miehet pääsee pitkälle.”

Arvo Salon Saarikoski luki ystäviinsä, vaikka oli hänen poliittinen vastustajansa. Arvo oli oikeistodemari, Olavi Hongan vaalipropagandisti, Pentti jonkin sortin kommunisti ja Kekkosen kannattaja. ”Paljonhan me yhdessä koettiin, oltiin kavereita, tehtiin ilkitöitä. Jotenkin Arvon aina onnistui paeta paikalta ajoissa. Hän oli pinko, se joka kesken seikkailun livisti kotiin tekemään läksyjä, koska täytyi, köyhistä oloista lähteneen pojan anarkistista pätemisen tarvetta.”

Saloa Saarikoski piikitteli juonittelijaksi ja romukauppiaaksi, jalkojenpyyhkijäksi, jolla on kravatteja ja propelleja. Ja kätensä Arvo muisti kuulemma aina pestä. Saarikosken mielestä Arvo kuvitteli itsensä pääministeriksi sen jälkeen, kun Koivistosta tulisi presidentti. ”Nyt hän on pääsemässä vallan käytäviin, mutta tulee menemään niiden läpi jälkiä jättämättä.” Sittemmin Arvo Salosta tuli kulttuuriministeri neljäksi kuukaudeksi Sorsan kolmanteen hallitukseen vuoden 1983 alkupuolella. Saarikoski ehti juuri ja juuri nähdä Salon ministerinä. Pentti kuoli elokuussa 1983.

Saarikoski oli näyttelijä ja diiva, joka tarvitsi näyttämönsä. Sen hän myönsi itsekin.

Asiaa tai ei -kirjan aikoihin Saarikosken teatteri pyöri vielä täysillä, mutta tahti alkoi vähitellen hiipua. Teatteria ei ollut suljettu, mutta se antoi Saarikosken mukaan vain vierasnäytäntöjä, yleisön pyynnöstä, ja silloin kun näyttelijälle sopi.

Asiaa tai ei kertoo 1970-luvun lopun maailmasta ruotsalaisen Tjörnin kunnan tirkistysaukosta, josta kurkki suomalainen Saarikoski. Se oli aikaa, jolloin puhelimet olivat lankapuhelimia, netistä ei ollut tietoakaan, juorut kulkivat suusta suuhun, ja sosiaalinen media oli yhtä kuin sanomalehtien yleisönosastot.

kirjoittanut Jorma Melleri

2024