<a
Lappajärvellä oli Hyytiälän kylä. Siellä melkein kaikki olivat sukulaisia keskenään. Useat Hyytiset asuivat sukupolvesta toiseen Lappajärvellä.
Lapsuuteni kylässä Pulkkilan Laakkolassa asui myös paljon Hyytisiä, sillä sinne muuttaneilla Erkki ja Alina Hyytisellä oli seitsemän perheen perustanutta lasta. 1960-luvulla, jolloin vietin lapsuuttani, oli kyläkoulussamme miltei joka luokalla Hyytisiä.
Lähinaapurissa asuivat Hyytisen Seppo, Esa, Sakari ja Anne, Taavi-sedän ja Annikin perhe. Seppo on vanhempi, mutta Esa ja Sakari ovat lähempänä sisaruksieni ikää, ja niinpä elimme luontevasti lapsena ”kahta taloa”. Minä olen hiukan nuorempi, ja jouduin siksi monesti ansaitsemaan paikkani porukassa jollakin tavalla. Isompien huomiota ostin karkeilla ja pienillä palveluksilla. Kerran halusin osoittaa, että olen jo niin iso, että osaan englantia. Huutelin ladulta tullessani jostain kuulemaani lausetta pihalla oleville pojille: kiss mii kuikelo. Kun myöhemmin sain tietää, mitä se tarkoittaa, hävetti ihan valtavasti.
Parin kilometrin päässä, kosken kohdalla Päivärannassa, viljeli maata isäni Viljo-veli. Lapset Juhani ja Markku olivat jo aikuisia. Viljo-setä on isääni 16 vuotta vanhempi, ja hän jäi minulle etäiseksi. Hänen vaimonsa, Hilja-opettaja, oli ollut opettajana isälläni, ja myös minulla ensimmäisen kouluvuoteni. Hän ajoi pyörällä kouluun töihin. Kun poljenta alkoi hidastua koulunmäellä, me lapset ryntäsimme työntämään opettajaa pyörän tarakalta, ettei hänen tarvinnut nousta pyörän päältä. Juhani-serkkuni oli opettajana kolmas- ja neljäsluokkalaisille. Hän oli kärsivällinen ja miellyttävä opettaja. Hänellä oli käytännön psykologista silmää toimia lasten kanssa. Muistan, kun hän kerran laittoi pojat liikuntatunnilla painimaan. Painiin osallistui myös eräs pullukka poika, joka ei oikein pärjännyt liikunnallisissa leikeissä. Mutta painissa hän pärjäsi, hän voitti jokaisen. Juhani kehui poikaa kaikkien kuullen. Muistan vieläkin, kuinka pojan silmät alkoivat loistaa. Hänen arvonsa yleni myös meidän tyttöjen silmissä.
Kun jatkoi tietä Päivärannasta vielä kilometrin, ja poikkesi pienelle hiekkatielle, päätyi Kotimäkeen. Siellä asui Veikko-setä perheensä kanssa. Kotimäessä oli paljon lapsia, ja minun ikäiseni Elina. Oli juhlaa päästä Elinan luokse yöksi. Nukuimme siskonpedissä eteisenhuoneen levitettävällä puusohvalla. Iltaisin lämmitettiin Porin Mattia, ja oli tukalan kuuma. Aamuyöstä alkoi palella. Samassa huoneessa nukkui myös Elinan isosisko Saara. Kerran aamulla, kun Saara oli laittamassa aamutohveleita jalkaansa, tuntui tohvelin kärkiosa pienentyneen. Tohvelin sisältä löytyi kuollut hiiri. Siitä lähtien olen laittanut aamutohvelit hyvin varovaisesti jalkaani.
Liisa, Kaarina ja Aino asuivat yläkerran ensimmäisessä huoneessa, ja toisessa päädyssä asuivat Lauri, Mauno ja Arto. Vanhemmat sisarukset olivat jo muuttaneet pois kotoa. Yläkertaan mentiin kylmää rappukäytävää pitkin. Käynti yläkerrassa oli jotenkin juhlallista. Aloin kerätä päästä lähtevistä hiuksista nuttura-alustaa isojen tyttöjen mallin mukaisesti. Kotimäessä opin myös uusia pohjanmaalaisia sanoja tai uusia merkityksiä sanoille. Opin, että juustokin voi olla ”makiaa” ja vaatteet ”ryvettyä”.
Kun meiltä lähti toiseen suuntaan, ohi Hyytisen koivukujan, tultiin Paakkilaan. Siellä asui isäni sisko Helvi miehensä Olavin ja poikansa Timon kanssa. Helvi-täti oli minulle rakas. Kävin jo pienestä pitäen yksin Helvi-tädin luona. Hän toimi kyläkoulumme keittäjänä. Timo on enemmän vanhemman veljeni ikäpolvea, ja kepposteli usein veljeni kanssa. Hän voiteli sukseni niin hyvin, että voitin kaikki ikäiseni koulun hiihtokilpailussa. Hän on minun valmentajani, ajattelin. Muistan, kun hän kehotti minua käyttämään sauvoja hiihtäessä, eikä heiluttamaan niitä vain tyhjän panttina kummallakin puolella suksia. Mäkiä ei pohjanmaalla ollut, joten mitä sitä turhaan sauvoja käyttämään, kun hyväpitoisilla suksillakin pääsee.
Nämä meidän kylän Hyytiset ovat muuttaneet ympäri maailmaa. Puoliso on löytynyt monelle muualta kuin kotikylästä. Naapurustossa asuvien serkkujen turvaverkkoa ei monillakaan lapsistamme enää ole.
Lapsuuden kyläpaikkojen kodeissa oli tuttua Hyytistä, mutta myös perheissä syntyneitä tapoja ja tottumuksia. Setien ja tädin perheissä vierailu opetti sietämään ja hyväksymään erilaisuutta. Se avarsi maailmankuvaa ja rikastuttaa edelleen elämää vuosien jälkeen.
Kotimäen ja Laakon tilaa viljelevät edelleen Hyytisten jälkeläiset. Sukumme jatkuu Pulkkilassa, Laakkolan kylässä.
Kirjoittanut Outi Hyytinen, Penttilän asukas
2021