<a
Tämän jutun alku johtaa tämän vuoden Runeberg-päivään, jolloin Outi Hyytinen kuuli päivän mietelauseena otteen Carolinan kirjasta ja otti minuun yhteyttä. Ihmettelimme molemmat aluksi tuota Carolinaa, mutta hän käyttikin toista etunimeään (Ulrika Carolina*). Lupasin kirjoittaa jutun sukuseuran sivulle.
Ulrika Carolina* Runeberg (1808-1891) oli kansallisrunoilijamme J.L. Runebergin sisko.
Heidän isänsä Lorens Ulrik Runeberg oli ammatiltaan merikapteeni. Äiti oli kauppiaan tytär Anna Maria Malm, jolla on suora yhteys Norrenan, Svartsjön ja Nymanin kautta Hyytisiin.
Perheeseen syntyi kaikkiaan kuusi lasta: Johan Ludvig, Ulrika Carolina*, Viktor, Emilie, Nestor ja Maria Mathilda*. Ulrika Carolina* oli siskoksista vanhin.
Johan Ludvig Runebergin (1804-1877) molemmista veljistä tuli merikapteeni. Victor (1809-1849) kuoli vain 40-vuotiaana, jonka jälkeen Johan Ludvig maksoi hänen velkansa ja huolehti kahdesta tyttärestä. Nestor-veli (1813-1839) kuoli onnettomuudessa Tallinnassa. Hänen poikansa, Porvooseen adoptoitu Rudolf Sjöberg oli taitava pianisti ja piti yhteyttä setäänsä. Johanin sisaret olivat pitkäikäisiä.
Carolina Runeberg syntyi Pietarsaaressa 1808 ja kuoli Helsingissä 1891. Emelie-sisar (1811-1889) oli ainoa siskoksista, joka avioitui. Hän meni naimisiin v. 1854 kolminkertaisen tohtorin, Maalahden kirkkoherra ja rovasti Jacob Wegeliuksen (1779-1861) kanssa. Wegelius oli körttiläinen ja näin Emeliestäkin tuli harras pietisti, vaikka hänen veljensä Johan Ludvig oli kirkon herätysliikkeitä vastaan.
Carolina Runeberg kävi Emilie-sisarensa kanssa jonkin aikaa Pietarsaaren pedagogiokoulua. Vuonna 1821 isä, Lorens Ulrik halvaantui, mikä ajoi perheen taloudellisiin ongelmiin. Kahden vuoden kuluttua heidän oli pakko myydä talonsa, eikä tyttärien koulunkäyntiin ollut enää varaa. Isä eli vielä tämän jälkeen viisi vuotta.
Perheen kuopus oli Maria Mathilda* (1816-1879), joka ei voinut käydä lainkaan itse koulua. Käly Fredrika Runeberg toimi hänen yksityisopettajanaan 1834 alkaen Helsingissä. Näin Mathilda oli valmis ryhtymään opettajaksi, aluksi tosin vain käsitöissä.
Elämäntyö opettajana
Carolina piti pienten lasten koulua yhdessä Emelie-sisarensa kanssa Pietarsaaressa vuodesta1829 alkaen. Perheen äidin Annan kuoltua 1834 Carolina muutti pikkusiskonsa Matildan kanssa veljensä luo Helsinkiin. Emelie jäi Pietarsaareen. Rippikirjaan merkintä tästä tehtiin vasta 1837. Carolina perusti 26-vuotiaana helmikuussa 1834 Helsinkiin varakkaiden perheiden lapsille tarkoitetun yksityisen koulun apunaan nuorin sisarensa 17-vuotias Mathilda.
Carolina opetti vuodesta 1854 alkaen vuorovaikutteisessa Bell-Lancaster-nuorisokoulussa, jossa vanhemmat oppilaat osallistuivat opettamiseen. Koulun lopettamisen jälkeen Runeberg siirtyi opettajaksi Helsingin ruotsinkieliseen kansakouluun, joksi hänen perustamansa koulu oli muuttunut kansakoulu-uudistusten myötä vuonna 1869. Siellä Runeberg opetti lähes 80-vuotiaaksi asti, kunnes heikentynyt terveys pakotti hänet jättämään työn.
Myös Mathilda toimi siskonsa tapaan pitkään opettajana. Vuonna 1851 hän siirtyi Helsingin rouvasväen koulun opettajaksi, sitten käsitöiden opettajaksi 1857 Bell-Lancaster kouluun, jossa sisarusten tiet yhtyivät. Kumpikin sisar jatkoi työtään loppuikänsä.
Säästäväisyytensä ansiosta Carolinalle oli kertynyt huomattavasti omaisuutta tuloihin verrattuna.
Vuonna 1884 pidettiin Carolinalle juhlat 50-vuotisen opettajataipaleen johdosta. Päivällä juhlivat oppilaat ja kouluväki sekä illalla kutsuvieraat. Tosiasiassa Carolina oli aloittanut opettajana jo 1829 Pietarsaaressa sisarensa Emelien kanssa pitämällä pikkulasten koulua, eli opettajavuosia oli kertynyt jo 55 vuotta.
Kirjailijana
Runebergeilla kirjoittaminen oli verissä. Kirjallisia vaikutteita lapset saivat jo kotoa, sillä molemmat vanhemmat lukivat paljon. Isä kirjoitti runoja itsekin, kun taas äiti oli taitava tarinankertoja. Myös Carolina Runebergin sanotaan olleen elävä tarinankertoja ja säilyttäneen puheessaan Pietarsaaren murteen.
Helsingissä Carolina pääsi yhtenä harvoista naisista osallistumaan kirjalliseen Lauantaiseuraan. Veli Johan Ludvig oli sen dynamo ja muita osallistujia olivat muiden muassa Fredrik Cygnaeus, J.V. Snellman, M.A. Castren, Z. Topelius ja Elias Lönnrot. Lauantaiseuran ilmapiiri oli hilpeä ja epämuodollinen. Carolinan ja Matildan lisäksi mukana oli veljen vaimo Fredrika. Veljen muutettua 1837 Porvooseen Carolina Runeberg jäi asumaan Helsinkiin, ja jatkoi opettamista koulussaan. Carolinaa ja Mathildaa on kuvattu avoimiksi, hauskoiksi ja reippaiksi.
Carolina kirjoitti runon Degerö (Laajasalo) jo vuonna 1836, kun Runebergit viettivät yhteisen kesän Laajasalossa. Itsetunto ja elämänilo oli kasvanut opettajan toimessa, mutta syksyllä heräsi kaipaus oikeaan kaupunkiin, josta runo kertoo.
Carolina Runebergin kokoelma Små diktförsök (’Pieniä runoyritelmiä’) ilmestyi v. 1855. Tapaus oli historiallinen, sillä tekijä uskalsi paljastaa oikean nimensä piiloutumatta nimimerkin tai pelkkien alkukirjainten taakse, kuten naiskirjailijoiden tapa oli siihen asti ollut.
Carolina Runebergin runokirja sai nimen Små diktförsök ilmeisesti veljensä Johan Ludvigin ehdotuksesta. Sisarusten kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Johan Ludvig oli lukenut runot ennen julkaisua. Kirjeistä selviää, että hänen mielestään ne olivat ihan hyviä ja Carolina voisi kirjoittaa vielä joitain lisää. ”Pieniä runoyrityksiä” jäi kuitenkin ainoaksi runokokoelmajulkaisuksi.
64-sivuinen Små diktförsök sisälsi 25 runoa. Mukana on v. 1836 kirjoitettu Degerö (Laajasalo). Kokoelman runot eivät ole ajalle tyypillisiä herkkiä naisten runoja, vaan arkisia, humoristisia, ironisia ja jopa satiirisia. Runot käsittelevät muun muassa koulumaailmaa ja lapsia, mikä ei erityisemmin miellyttänyt arvostelijoita. Runeberg ei pyrkinytkään mielistelemään arvostelijoita, vaan sanoo kokoelman viimeisessä runossa ”Till mina recensenter” (’Arvostelijoilleni’) itsevarmasti odottavansa moitteita, mutta olevansa jo niin vanha (47-vuotias!), ettei ehdi niitä kuulla. Ironisesti hän uhkaa julkaista pelkkiä valitusvirsiä, jos hänet vielä saadaan runoja kirjoittamaan. Ironia tulee esiin esimerkiksi ”Förord”-runon kahdessa ensimmäisessä säkeistössä, jotka samalla kuvastavat hyvin 1800-luvun puolivälin kriitikkojen suhtautumista naiskirjailijoihin:
I lifvet blef ju qvinnas lott
För hemmets verld att verka blott
Men synes hon för publiken
Hon näpses af kritiken.
Jag tänkte också endast mig
Att vandra hennes tysta stig
Men viker nu förlägen
Helt litet af från vägen.
Elämässähän naisen osana on
vain kodin maailmaan vaikuttaa.
Mutta jos hän esiintyy julkisesti,
arvostelu näpäyttää häntä.
Minäkin ajattelin pelkästään
vaeltaa naisen hiljaista polkua,
mutta poikkean nyt hämilläni
ihan vähän syrjään tieltä.
(Suomennos Kirsti Manninen)
Små diktförsök ei saavuttanut suurta suosiota, mutta siitä julkaistiin kuitenkin toinen painos Ruotsin Örebrossa jo vuonna 1856 (vuosi ensipainoksen jälkeen), eli myynti on ainakin sujunut hyvin. Kirjan myynnistä saadut palkkiot Runeberg käytti koulunsa tukemiseen. Carolina kirjoitti edelleen runoja ja kertomuksia Axet-runokirjaan (1867), Julkalender för de unga-lastenkalenteriin (1871) ja sanomalehtiin. Kirjoituksissaan Runeberg käytti nimimerkkejä C-a R-g ja –a –g, joista jälkimmäinen oli myös Fredrika Runebergin käytössä.
Carolina ei elänyt aivan tavallisen naisen elämää Suomen Suuriruhtinaskunnassa. Opettajana hänellä oli tärkeä asema varsinkin lapsiperheiden piirissä. Hän ei ollut myöskään taloudellisesti riippuvainen kenestäkään muusta, ja saattoi käyttää pyyteettömästi mm kirjansa tuottoa koulun hyväksi. Hän eli tuon ajan naisille poikkeuksellista elämää naimattomana opettajana koko ikänsä ja toimi ilmeisesti kutsumustehtävässä.
Carolina Runeberg kuoli Helsingissä 18. tammikuuta 1891. Turun Lehden nekrologissa 20. tammikuuta 1891 hänet muistetaan opettajana ja myös kirjailijana.
»Vainaja palveli pitkät ajat kansakoulunopettajattarena pääkaupungissa, kunnes vanhuuden heikkoudesta muutamia vuosia takaperin otti eron virastaan. Hän on myös esiintynyt vaatimattomana kirjailijana: julkaisi aikanaan pienen vihkosen runoelmia.»
Kuolemansa jälkeen Runeberg on vaipunut paljolti unohduksiin kirjailijana, vaikka hänet on mainittu usein J. L. Runebergin sisarena. Erityisesti naistoimittajat ovat aika ajoin nostaneet Carolinan historian pimennosta.
Små diktförsök on ladattavissa Uppsalan yliopiston kokoelmasta.
Runebergin esivanhemmista ja yhteydestä sukuumme voi lukea sukukirjastamme ”Eikö sitä Äijää näy”.
kirjoittanut Kari Melleri
2024
Alltid roligt
– Carolina Runeberg
”Ja, hvar jag här i verlden är,
Så har jag alltid roligt,
Jag vet ej huru mången här
Kan klaga så otroligt,
Så väl i hydda som i slott;
Att på vär jord finns jämmer blott.
Om jag till barnets vagga går,
Jag ser en liten engel,
Tillika der jag skåda får
En knopp på rosenstängel;
Jag der ju redan glädjen ser,
Då jord och himmel mot mig ler.
Och ser jag på de ungas dans,
Så lätt som fjälrilvingen,
Som friska vackra rosors krans
Mig syns den slutna ringen;
Och när mitt öga njuter så,
Hur kan jag väl ha ledsamt då?
Om åter till en vän det bär
I medelålderns sköte,
En huslig lycka ögät der
Får till sitt glada möte.
När så jag vännens sällhet ser,
Min egen lycka mot mig ler.
Och ålderdomens djupa frid
Hur ofta jag beskådat,
Jag sett hur klart en annan tid
Det skumma ögat bådat;
Min själ en högre lyftning fått,
Dä tanken så om tiden gått.
Ja, under lifvets korta lopp,
Vi alltid kunna njuta,
Se glädjens sol hvar dag gå opp,
Om vi blott så besluta.
Ja, hvar jag går och hvart jag far,
Så är ja lycklig alla dar.”
Alati hauskaa
(yhteistyösuomennos mukaellen Outi Hyytinen ja Kari Melleri)
”Missä täällä maailmassa olenkaan,
on minulla aina hauskaa,
En ymmärrä kuinka moni täällä
voi niin kovasti valittaa,
niin majassa kuin linnassa.
Maassamme on vain valitusta.
Kun astelen luo lapsen kehdon,
näen pienen enkelin,
samalla siellä katsoa saan
pientä nuppua ruusuvanan.
Sielläkin näen ilon.
Maa ja taivas hymyilevät minulle.
Ja kun katselen nuorten piiritanssia,
se on kevyt kuin perhosen siipi,
kuin tuore, kaunis ruususeppele;
Ja kun silmäni nauttii niin,
kuinka voisinkaan olla murheinen?
Jos taas ystävän luokse matkustan
keski-iän helmassa,
silmissään loistaa kodin onni,
voi mikä iloinen kohtaaminen.
Kun ystävän ilon näkee,
oma onneni hymyilee minulle.
Ja vanhuuden syvä rauha,
kuinka usein olen sitä katsellut,
Olen huomannut, kuinka selvästi toisen ajan
vesittynyt silmä on nähnyt;
Sieluni kohoaa korkeuksiin,
Ajatus menneestä ajasta koskettaa.
Elämän lyhyen kulun aikana,
voimme aina nauttia,
nähdä ilon auringon nousevan joka päivä,
jos vain niin päätämme.
Missä minä kuljen ja minne menen,
niin olen onnellinen joka päivä.”