Jatkotarina: Sitkeät siirtolaiset, osa I

Maahanmuuttokeskustelun käydessä kuumana monikaan ei muista, että Suomesta lähti siirtolaiseksi 1900-luvulla arviolta noin miljoona ihmistä. Monet heistä olivat parempaa elintasoa etsiviä nuoria miehiä. Lähtijöiden joukossa useita kymmeniä Hyytisiä. Eräs heistä oli Antti Kustaa ”Miinan Kusti” Hyytinen.

Sitkeät siirtolaiset, osa I

Elämä Suomessa

Oli vuosi 1910, jolloin Suomi oli vielä Venäjän vallan alainen. Silloin 23-vuotias salskea nuorimies nimeltään Kusti (Miinan Kusti) Hyytinen palkattiin rengiksi Lappajärven rannalla sijaitsevaan Antti Ollin taloon. Kusti oli ollut töissä monissa taloissa kymmenvuotiaasta lähtien.  Ollien talossa työskennellessään Kusti ei voinut olla huomaamatta 17-vuotiasta viehättävää Selmaa. Selma oli yksi yhdeksästä ihanista Ollin talon tyttäristä. Lopulta suhde heidän välillään kehittyi rakkaudeksi.

Lokakuun 30. vuonna 1910 Kusti ja Selma sanoivat toisilleen ”tahdon” ja sitoutuivat koko elämän kestävään liittoon. Mitä tahansa menestystä tai seikkailuja heidän tielleen tulisi, he ottaisivat sen rohkeasti ja lannistumatta vastaan yhdessä. He unelmoivat yhteisestä tulevaisuudesta; perheestä, sen tuomasta turvasta ja yhteisistä mahdollisuuksista. Kustin elämä oli ollut rankkaa alusta lähtien. Hän halusi tarjota nuorelle vaimolleen ja tulevalle perheelleen paremmat mahdollisuudet hyvään elämään, mitä hän oli itse saanut.

Vastanaineet perustivat ensimmäisen kotinsa Kannukseen, joka on pieni kaupunki Keski-Pohjanmaalla. Kusti kävi sahalla töissä. Mikä ilo olikaan perheessä, kun he 2.9.1911 saivat ensimmäisen tyttären, Vieno Marjan! Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä Vieno eli vain neljä kuukautta. Tuohon aikaa ei ollut helppoa saada lääkäriä tai lääkitystä. Kuolinsyytä ei saatu koskaan selville. Raskain sydämin nuoripari valmisteli ensimmäisen lapsensa hautakuntoon. Surun vallassa he kantoivat pienokaisensa omatekemässä puuarkussa viimeiseen lepoon Kannuksen hautausmaalle. Ennen lähtöään hautausmaalta Selma istutti hautakummulle pienen koivuntaimen viimeiseksi rakkaudenosoitukseksi pienokaiselleen. Viisikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1959, Selma kävi sukunsa juurilla Suomessa ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun hän oli jättänyt rakkaan kotimaansa. Hän vieraili Vienon haudalla, ja löysi ihmeekseen suuren koivun kasvamassa hautakummulla. Pieni taimi oli kasvanut valtavaksi. Samalla laitettiin uusi hautakivi hajonneen puuristin tilalle. 

Toivo ja rakkaus täytti nuorenparin uudelleen heidän saadessaan toisen pienokaisen. 30.4. 1913 syntyneen pojan nimeksi tuli Unto. Samoihin aikoihin Selman sisko Katri palasi Amerikasta. Hän oli ollut kotiapulaisena New Yorkissa. Katri tuli käymään Selman ja Kustin vaatimattomassa kodissa Kannuksessa. Siellä ollessaan Katri tapasi suomalaisen miehen, Antti Heikkilän. Anttikin oli palannut äskettäin Amerikasta, jossa oli ollut töissä monta vuotta. Antista tuli myöhemmin Katrin aviomies.

Nuoret viettivät monia iltoja yhdessä jutellen ja haaveillen niistä mahdollisuuksista, joita Amerikka tarjoaisi. Selma ja Kusti päättivät, että ”kultainen” Amerikka on se paikka, jonne he menevät ansaitsemaan elantonsa. Samalta istumalta nuoret alkoivat suunnitella Kustin matkaa.

Kustin lähtö Amerikkaan

Kusti matkusti Hankoniemeen vähän ennen joulua 1913. Tuohon aikaan se oli Amerikkaan siirtolaisiksi muuttavien lähtösatama. Kustin piti tavata siellä Selman sisar Tilda, jolla oli suurin osa hänen ja Kustin rahoista Amerikassa olon alkuvaiheita varten. Kusti odotti, mutta Tildaa ei näkynyt. Se oli suuri pettymys. Kusti nousi yksin Hulliin menevään laivaan sydän pamppailen kaikesta uudesta, mitä hän tulisi kohtaamaan. Hullista hän matkusti junalla Englannin halki kuuluisaan satamaan, Liverpooliin. 

Pian Kusti oli Amerikkaan menevässä laivassa. Hän rantautui Halifaxissa Kanadassa, ja jollakin lailla selviytyi Sault St.Marie -nimiseen paikkaan Michiganiin. Se oli Kustin ensikosketus Amerikan maaperään. Oli joulukuun 30. päivä. Kusti oli silloin 26-vuotias.  

Kusti jatkoi matkaansa Negauneehen, jossa hän tapasi yhden Selman siskoista, Julia Leppäsen. Julia oli saapunut sinne siirtolaiseksi aikaisemmin. Kusti sai töitä metsäkämpillä (metsätöitä) Rock-nimisessä paikassa Michiganissa. Työpaikka tarjosi ilmaisen huoneen ja ylläpidon. Hän sai yhden dollarin palkkaa päivässä. Kusti alkoi säästää dollareita Selman ja Unton matkalippua varten.

Selman kiireitä ja odotusta

Pian Kustin lähdön jälkeen Selman sisko Hilma pyysi Selmaa ja Untoa luokseen asumaan saarelle, jossa hän oli opettajana. Selma voisi toimia talonmiehenä. Selma muutti Unton kanssa Hilman luokse, ja he viettivät viimeiset kolme vuotta Suomessa siellä varsin huolettomana ja onnellisena. Selma nautti työstään. Vapaa-ajan hän vietti koulun kirjastossa lukien kaiken mahdollisen saatavilla olevan. Selma on ollut koko elämänsä nopea lukija ja hyvin tiedonjanoinen. Selma ajatteli usein miestään Kustia, joka oli Amerikassa, mutta hänellä ei ollut aikomusta jättää synnyinmaataan, jossa hän oli tyytyväinen. Eräänä päivänä hän sai yllätyksekseen kirjeen Kustilta, joka sisälsi matkarahat Amerikkaan.

Selman lähtiessä Suomi kuului vielä Venäjään. Passin teksti on venäjäksi, suomeksi, ruotsiksi, ranskaksi ja saksaksi. Nykyisen, suomalaisen passin, kielenä ovat suomen lisäksi ruotsi, englanti ja ranska.

Selman ja Unto-pojan matka

Selma aloitti järjestelyt Amerikkaan lähtemiseen, olihan hän velvollisuutensa tunteva aviovaimo. Järjestelyt olivat mutkikkaita, sillä Eurooppa oli ajautunut ensimmäiseen maailmansotaan. Selma ja Unto palasivat Lappajärvelle hyvästelemään vanhempiaan ja viimeistelemään matkajärjestelyjä.

Viimein lähtöpäivä koitti. Elokuun alussa 1916 Selma ja Unto matkasivat hevosen kyydissä 24 kilometrin päähän Kauhavan asemalle. Mutta he eivät päässeetkään Hankoniemelle menevään junaan sodan takia.  Sen sijaan he lähtivät junalla pohjoiseen päin. Pohjanlahdelta perukoilta he matkustivat Ruotsin halki Kristianiaan (nyk. Oslo), Norjaan, joka oli myös Amerikkaan menevien siirtolaisten lähtösatama. Selma kertoi myöhemmin, että juna ajoi etananvauhtia ylittäessään vuoristoa. Meno oli niin hidasta, että muutamat nuoret miehet hyppäsivät junasta ja hölkkäsivät junan rinnalla, kunnes loikkasivat takaisin. Kun he olivat vihdoin perillä Christinassa, niin Selma tajusi, että Amerikan laiva oli jo lähtenyt. Pettymys oli valtava.

Selma kohtasi nyt yhden elämänsä elämän vaikeimmista hetkistä. Hän oli lapsensa kanssa kielitaidottomana oudossa kaupungissa, ja koko matka oli mennyt mönkään. Unton vatsa oli sekaisin, eikä Selma tahtonut löytää hänelle tuoretta maitoa. Unto oli tuolloin kolmevuotias, ja Selma 23 vuotta. 

Selma oli kuitenkin sinnikäs. Viikon kuluttua, elokuun 21 päivä 1916, he nousivat United States-nimiseen laivaan. 

Voi kuvitella, mitkä olivat Selman tunteet kaiken jälkeen höyrylaivan puksuttaessa kohti Amerikkaa. Selma ja Unto matkustivat kolmannessa luokassa, jossa oli ihan kohtuulliset oltavat (kirjoittajan mukaan he matkustivat ns. steerage-luokassa, mutta sellaista luokkaa ei ollut ko laivassa (http://www.norwayheritage.com/p_ship.asp?sh=unist). Selma muisteli, että saksalainen sotalaiva pysäytti heidät matkalla. Saksalaiset tarkastivat, oliko höyrylaiva todella matkustajalaiva. Sen jälkeen heidät johdatettiin miinakentän läpi jatkamaan matkaa.

Siirtolaiset saapuivat New Yorkiin 3. toukokuuta. He näkivät Vapaudenpatsaan, joka symbolisoi kaikille Amerikkaan tulijoille toivoa paremmasta elämästä. Siirtolaiset koottiin stadionille Ellingin saarelle täyttämään rekisteröitymispapereita. Selmalle papereiden täyttäminen ei tuottanut ongelmia, sillä hänellä oli onnekseen tulkki. Ennen lähtöään Ellingin saarelta Selma sai paperikassillisen omenoita. Voi kuvitella näkyä: nuori emigranttinainen toinen käsi pitelemässä omenakassia ja toinen käsi vilkasta 3-vuotiasta. Rautatieaseman kohdalla kassi hajosi, ja omenat vierivät pitkin laituria.

Tuo Ellingin saaren rautatieasema, josta tuhannet siirtolaiset lähtivät jatkamaan matkaansa eri puolille Amerikkaa, on edelleenkin olemassa. Maahanmuuttajaäiti hyppäsi poikansa kanssa sieltä junaan. Se veisi heidät Negauneehen Michiganiin, jossa aviomies ja pojan isä odottaisi. Selma on kertonut, että matka kesti kolme päivää, sillä Montrealissa, Kanadassa, oli yhden päivän mittainen pysähdys. Matka Michiganiin sujui ongelmitta. Mukana junassa oli useita mustia ihmisiä. Selma ei ollut aikaisemmin nähnyt mustia, ja häntä ujostutti Unton mutkaton suhtautuminen heihin.

Kustista ja Selmasta tuli lopulta amerikkalaisia

Ensimmäiset yhteiset Amerikan vuodet

Negauneessa ei ollut ketään vastaanottamassa, sillä Kusti ja Julia-sisko eivät tienneet tarkkaa tuloaikaa. Selman ja Unton piti ottaa huone paikallisen meluisan baarin yläkerrasta. Mutta seuraavana päivänä nuoripari tapasi. Voi sitä riemua! Kun Kusti kertoi Untolle: ”Minä olen sinun isäsi,” vastasi Unto: ”Et ole minun isäni. Minun isäni on Amerikassa.”

Niin Hyytisen perhe oli koossa ja yhteinen elämä Amerikassa alkoi. Julia-sisko tarjosi kohteliaasti oman talonsa nuorille asuttavaksi siihen saakka, kunnes he saivat vuokratuksi oman kodin. Kusti sai töitä rautamalmikaivoksessa, jossa ansaitsi enemmän kuin metsäkämpillä. 

Näin nuoripari eleli kaksi vuotta. Kusti ei sopeutunut työskentelyyn maan uumenissa. Hän unelmoi toisenlaisesta työstä, sellaisesta, jossa olisi raikasta ilmaa ja josta näkisi horisontin. 

Perhe kasvoi, sillä maaliskuun 14 päivä 1917 Negauneessa heille syntyi tytär, Anja Mathilda.


Jatkoa kertomuksille Selman ja Kustin Amerikan vuosista pääset lukemaan alla olevasta linkistä! Mukana on myös kuvia Selma ja Kusti Hyytisen ja heidän jälkeläistensä elämästä Amerikassa.

Sitkeät siirtolaiset, osa II

Tiedot ”The Hyytinen Chronicle” -vihkoseen koonnut Laurie O. Hyytinen 28.3.1992 ja kirjoittanut Cherie Ann Hogan Holm (Kustin ja Selman lapsenlapsi) 5.7.1992

Vapaasti lyhennellen Cherie Annin luvalla julkaistavaksi suomentanut Outi Hyytinen

2021