Ootteko kuullu, kun meiän Pirjo kalkkunan tappo?

Tuon kysymyksen isäni Olli Hyytinen esitti aina jossain vaiheessa, kun sukua oli koolla juhlissa tai muuten vain. Monelle meidän sukuhaarassa tarina on tuttu, kuultu useampaan kertaan, ihan kyllästymiseen asti. Se oli isän mielestä hauska ja kaiken lisäksi tosi tarina. Siksi haluan kertoa sen teillekin, vaikka joku varmasti huokaa: ”Ei taas!” 

Olen syntynyt Luopioisissa syksyllä 1951. Siis kaukana sukuni mailta, keskellä Hämettä. Ensimmäiset selkeät muistoni ovat Rautajärveltä, jossa asuimme kahden järven, Ihanaisten ja Kukkian välissä, vaaleankeltaisessa omakotitalossa. Avaraa pihaa reunusti iso puutarha ja sen takana loivassa rinteessä kasvoivat talven perunat. Pihan ja puutarhan välissä oli entinen asuinrakennus, toisessa päässä sauna ja toisessa avara tupa. Siinä me olimme asuneet kunnes uusi talo valmistui. 

Isä oli siihen aikaan maatalousneuvoja ja kasvatti myös omassa puutarhassa ja pellolla kaikenlaista. Kotieläimiä meillä ei ollut, paitsi joskus myöhemmin kanoja ja mehiläisiä. Joinakin kesinä isä hankki meille lapsille ajankuluksi ”hoitoeläimen”. Parhaiten niistä muistan Saku-possun, Päkä-pässin ja tietenkin kalkkunat. 

Kalkkunoita oli kolme, kaksi naarasta ja uros. Pelkäsin niitä tai oikeammin uroskalkkunaa siitä hetkestä, kun ne pihapiiriimme ilmestyivät. Uros oli pienestä tytöstä – olin silloin 4-5- vuotias – pelottava, piti kovaa meteliä, näytti itseään paljon isommalta, kun pöyhisti höyhenensä ja levitti siipensä. Lisäksi sen leuan alla roikkunut heltta venyi pituutta ja muuttui kirkkaan punaiseksi, kun se oli vihainen. Silti koko kalkkunaporukka sai silloin tällöin kuopsutella pihamaalla vapaasti. Yritin pysytellä aina silloin sivummalla.

Jossain vaiheessa ukkokalkkuna kiinnostui leikkipaikastani hiekkakasasta, jossa kaivelin kuoppia ja leivoin kakkuja. Minä en sitä kiinnostanut, vaan pieni, punakahvainen puukkoni. En muista keneltä sen sain ja mitä sillä tein, mutta pidin sitä kuulemma aina mukanani. Kun kalkkuna pari kertaa yritti napata sen, kerroin siitä isälle. Hän kehotti ottamaan puun oksan, jolla voin huitaista uhkaajan kauemmaksi.

Pari päivää myöhemmin istuin heikkakasassa vieressäni puolimetrinen riman pätkä, kun kalkkuna alkoi lähestyä siivet levällään ja kovasti kalkattaen. Nousin seisomaan rima kädessä, vaikka pelotti. Kun kalkkuna oli tarpeeksi lähellä, kalautin sitä kepilläni. Se ravisteli hetken päätään ja minä kalautin uudelleen. Iskuni osui, kalkkuna putosi kyljelleen hiekkakasaan eikä enää liikkunut tai kalkattanut.

 Minäkin jähmetyin paikalleni, odotin että kalkkuna nousee, mutta ei se noussut. Parahdin itkuun, ryntäsin sisälle keppi kädessä ja nikottelin itkuni seasta, että se kalkkuna kuoli. Isä näki keppini ja saappaita jalkaan vetäessään kysyi, että tuollako kalautit. Niin, vastasin, mutta isä oli jo siinä vaiheessa ulkona. Hetken päästä hän palasi ja kertoi kalkkunan toipuvan ja olevan tarhassa. 

Huokaisin helpotuksesta, kun en vielä silloin arvannut millainen kesäni lopusta tulisi. Kalkkuna nimittäin muisti ja kosti tekoni! 

Meillä oli pihan perällä harmaaseinäinen ulkovessa. Sinne kipitin minäkin aina hädän tullen, joskus illalla tarvitsin seuralaisen, kun pimeä pelotti. Kalkkunakukko vihasi minua ja vahti usein liikkeitäni, varsinkin jos se oli vapaana pihamaalla. Kun se näki minun livahtavan vessaan, pöyristi se itsensä, alkoi kalkattaa heltta punaisena ja marssi edes takaisin vessan edustalla. En uskaltanut edes raottaa ovea. Joskus kyyhötin siellä pitkäänkin ennen kuin joku havahtui huutoihini ja kalkkunan marssiin ja meteliin. Syksyn tultua kalkkunat katosivat. Oletettavasti ne poimi mukaansa pihassa pyörähtänyt Karjakunnan auto. Vain tarina jäi. Kun oikein keskityn, kuulen vieläkin isän äänen sitä kertomassa. 


Pirjo Savinainen o.s. Hyytinen, 2022

Vaasa