Sukutarina: Ennenkin elämä oli värikästä…

Ennenkin oli elämä värikästä, vaikka siitä jäikin muistoksi vain mustavalkoisia kuvia…

Erja Sorannan isä, Esko Oksa, on kirjoittanut muistelmat omasta elämästään. Näiden muistelmien pohjalta Erja on isänsä avustuksella koonnut kokoelman hauskoja sattumuksia isän lapsuudesta. 

Aune ja Erkki, kihlakuva

Isäni Esko on nuorin Aune ja Erkki Oksan yhdeksänpäisestä pesueesta. Aune oli syntyjään Lappajärven Hyytisen suvun Kotiaho-haaraa. Perhe asui järven etelärannalla sijaitsevalla maatilalla Haapaveden Eskolanniemessä. Kotitalo oli punainen puolitoistakerroksinen puutalo, jonka vinttihuoneessa isommat lapset nukkuivat. Alakerrassa oli iso tupa ja kaksi kamaria. Isäni syntyi toisessa alakerran kamarissa vuonna 1949. Muistan itsekin käyneeni tässä vanhassa mummolassa muutaman vuoden ikäisenä. Erityisesti mieleeni ovat jääneet jännittävät lieriön muotoiset peltikuoriset pönttöuunit. Isäni lapsuudessa Aune-äiti paistoi juustoleipää pönttöuunin luukun edessä. Isäni muistaa Aune-äitinsä olleen innokas kirjojen ystävä, jolla saattoi lukeminen venähtää myöhään yöhön. Silloin piti kuopuksen sytyttää tuli aamulla hellaan.

Maatila oli aikakaudelle tyypillinen pientila, jossa pidettiin muutamaa lehmää. Maatilan työt tehtiin hevosella ja myöhemmin traktorin voimin. Tekemistä riitti kaikille. Isäni muistaa tehneensä keveitä peltotöitä Vappu-hevosella. Hevosen kanssa myös leikittiin. Jännittävä hupi oli mennä Vapun mahan ali, pelotti, että hevonen potkaisisi. Sitä Vappu ei kuitenkaan koskaan tehnyt. Kerran isoveli yritti ratsastaessaan nostaa isäni Vapun selkään. Tästä Vappu säikähti ja lähti laukkaamaan. Isäni jäi roikkumaan hevosen kylkeä vasten ja pelkäsi sotkeutuvansa sen jalkoihin. Isoveli heilautti isäni sopivalla hetkellä kauemmaksi hevosesta ja pudotti maahan. 

Eskon pieni joulu: Esko Lepistön pirtissä 1950-luvulla

Pikkupoikana isäni löysi Sikojohteen hiekasta vanhan lantin. Se oli iso Nikolain aikainen kupariraha. Toisen kerran hän oli saanut jostain hopeisen kaksimarkkasen. Koulukaveri ehdotti vaihtoa sodanaikaiseen venäläiseen Nagan-revolveriin. Isälläni oli sitten oma revolveri, jota hän ei varovaisena poikana tohtinut laittaa ampumakuntoon. Aseen hän vaihtoi myöhemmin kirkonkylän pojille, jotka olivat ampuneet sillä reikiä liikennemerkkeihin.

Erään kerran veljekset pääsivät Erkki-isän mukaan myllylle jyviä jauhattamaan. Pojat istuivat traktorin peräkärryssä. Kirkolla Erkki-isä erehtyi päästämään traktorin kirkkomäessä vapaalle. Pikku-Valmetti kirmasi alamäessä sellaiseen vauhtiin, ettei sellaista ole sen jälkeen koettu. Erkki-isä painoi hartiat kyyryyn ja yritti tähdätä traktorin keulaa kirkkomäen jatkeena olevan teräspalkkisillan aukkoon. Traktori osui sillalle ja hurja vauhti laantui normaaliksi raviksi. Isäni arvelee, että luultavasti Erkki-isän rukouselämä elpyi sen mäenlaskun aikana uudelle tasolle. Myllystä saatiin jauhot mukaan ja kotimatka alkoi. Kotona Aune-äiti saattoi alkaa ruisleivän teon. Suuressa tiinussa tehdystä taikinasta leivottiin 40-50 reikäleipää ja parikymmentä limppua. Pullapitkoja tehtiin ehkä kymmenkunta. Reikäleivät laitettiin kuivamaan katossa olevaan orteen ja limput aitan jyvälaariin, jyvien sekaan piiloon. Sieltä niitä käytiin etsimässä tarvittaessa.

Oppikoululaisena isäni joutui hieholle kätilöksi. Aune-äiti tuli herättämään hänet ja sanoi, ettei hän pärjää yksin navetassa. Hieho poikii, mutta vasikka ei meinaa tulla ulos. Isäni lähti navettaan. Vasikka oli tulossa perätilassa. Takajalkoja näkyi, mutta hieho tarvitsi apua poikimiseen. Aune-äiti opasti isääni löytämään oikean rytmin vetämisessä. Kun lehmä ponnisti, silloin piti vetää. Ovenpielestä tukea ottaen isäni sai tarpeeksi voimaa vasikan ulos vetämiseen ja terve vasikka syntyi maailmaan. Poijittaminen oli jännittävä kokemus nuorelle pojalle.

Isäni ja äitini (Esko ja Marjaana Oksa) nuorena vasta naimisiin menneenä avioparina, vuonna 1970)

Isäni pääsi ennen pitkää opiskelemaan veturinkuljettajaksi. Tuohon aikaan hänellä oli jo tyttöystävä, Marjaana, josta tuli sitten minun äitini. Perheen perustettuaan vanhempamme asuivat Kempeleessä. Sillä minäkin synnyin vuonna 1973. Muistan ajelleeni äitini kanssa junalla Kempeleestä Ouluun. Liekö tuolloin ollut halvempia lippuja VR:n henkilökunnan perheille. Myöhemmin isäni opiskeli insinööriksi ja opettajaksi ja teki elämäntyönsä suunnittelijana ja opettajana. 

Minun lapsuuden kotini on ollut Kempeleen lisäksi Lumijoella, jonne perheeni muutti vuonna 1982. Kerron omasta lapsuudestani ja nuoruudestani ehkä toisella kertaa.

Erja Soranta



Kirjoittanut Erja Soranta

2021