Sukutarina: Joulunviettoa 1900-luvun alussa

Muistan ensimmäisen jouluni, sen täytyi olla vuonna 1915. Olen syntynyt vuonna 1911, ja muistan joulun sen takia, että vuonna 1916 muutettiin Lappajärvellä siihen Erkkilän taloon, ja jossa asuimme vuoteen 1927.

Meillä kävi aina vaarin sisko Leena joulukylässä. Hän oli naimisissa Ylipäässä, ja kävi joulukestissä (sukulaisissa) samalla, kun kävi joulukirkossa.

Meillä asuivat siis vaari ja mummu, Matti-setä perheineen sekä Oskari-setä. Meitä oli kersoja aika liuta. Leena-täti alkoi tehdä meille voileipiä. Hän valitteli, että ”kersoja on niin paljon, että kun tekee noita voileipiä, niin peukalo vennyy”. Siihen aikaan voi levitettiin peukalolla. Joulun aikaan voita pidettiin porstuan kaapissa, ja oli kovaa, joten peukalo väsyi. Meitä kersoja oli jonossa liki kymmenen.

Toinen vakituinen jouluvieras oli Viita Matti, eli Matti Viitanen. Hän oli siitä erikoinen, että oli mylläri, jonka lisäksi hän teki myllyn rattaisiin kiviä pyörittäviä puuosia. Matti teki niitä tuulimyllyihin ja tulimyllyihin. Hän teki myöskin kylvövakkoja ja tuohtimia. Niitä tehtiin haavasta, ja ne olivat hyviä käyttöesineitä. Tuohinta käytettiin riihen puinnissa ja kun viljaa lajiteltiin. 

Isäni oli myös innokas puuseppä. Hän teki puusta pieniä jakkaroita, joihin hän höyläsi pyöreät jalat. Niitä saimme joulupukin kontista.

En muista joulupukkia, mutta muistan, että tuona vuona sain lahjaksi kumipallon. Se oli aika suuren kokoinen, koska se soi. Kun niitä kakaroita oli siinä kauhean paljon, niin meille tuli uteliaisuus katsomaan, mitä sen sisällä on, kun se kaiku sieltä sisältä. Sitten yksissä tuumin saimme käsiimme hevosenkengän nauloja, ja tehtiin reikä tähän palloon, jotta nähtiin, mitä sisällä on. Ei siellä mitään ollut, ja murhe oli tietenkin suuri, koska pallo menetti ilmansa, ja pallo oli mennyttä. 

Viljo Hyytisen perhettä v. 1995. Vasemmalta Viljon pojan Juhanin vaimo Sirkka, istumassa Viljon vaimo Hilja ja Viljo avaamassa pakettia. Tonttuna Juhanin pojanpoika Antti, joka on kuvassa saman ikäinen kuin Viljo ensimmäisessä joulumuistossaan.

Seuraavan joulun vietimme jo Erkkilässä 1916.

Jouluruokien valmistus alkoi monta viikkoa etukäteen, sillä kuivattu lipeäkala pitää ensin liottaa, ja sitten huuhdella lipeä pois. Lipeäkala keitettiin Lappajärvellä aina maitoon. Pippuria laitettiin, ja sitten laitettiin suurus. Toinen ruoka oli uunissa paistettu riisipuuro, jota saatiin joulukirkon jälkeen. Jouluna saatiin myös ”varileipää”, joka oli makeaa joululimppua. Sitä tehtiin myös kotona.

Emme saaneet pullaa, kuin juhannuksena ja jouluna. Äiti leipoi jouluna joka lapselle oman nisu-ukon.

Joulukuusen haku kuului jouluun. Jouluaattoaamuna lähdettiin hyvin aikaisin, eli pimeällä hakemaan kuusta, jotta joutuu sieltä sitten pois. Kirsinevalle oli matkaa kymmenisen kilometriä, ja silloin haettiin sieltä heinäkuorma ja samalla kuusi. Se vietiin aluksi navettaan sulamaan, ja vasta sitten tuotiin sisälle. Yleinen joululahja oli silloin flanellipaita ja housut.

Emme käyneet hevosella kirkossa, koska asuimme niin lähellä kirkkoa. Odottelimme kuitenkin Kärnästä ja Karvolasta hevosella tulevia. Oli pimeää. Kuulimme ensin tiukujen soivan. Niitä oli monenlaisia: oli kulkusia ja aisakelloja sekä hevosten päihin kiinnitettyjä tiukuja. Pimeässä ei saanut ajaakaan ilman tiukuja, koska niiden piti olla varoittamassa kulkijoita.  Kun he tulivat sieltä arkkuvainiolta, me hypättiin kannaksille. Teitä ei silloin aurattu, oli vain se yksi hevosraide. 

Isäni oli kirkkoväärtti, eli soitti kelloja. Koska ei ollut sähköjä, niin hänen piti käsipelillä myös pumpata urkuihin ilmaa kanttorin soittaessa. 

En muista, että olisin tullut kannaksilla pois kirkosta. Tultiin yleensä jalan.

Viljo Hyytinen

Viljo Hyytinen äänitti tarinoita, joita hänen pojanpoikansa Jouko on digitoinut kaseteilta ja magneettinauhoilta. Tämä tarina on yksi niistä.