Sukutarina: Liisa lähti, ja meille jäi ikävä

Elettiin vuotta 1968 Laakkolan Kotimäessä. Talvi oli kääntynyt jo kevättä kohti. Perheemme elämä sujui normaalisti vanhempien ja meidän kotona asuvien sisarusten kesken. Meitä oli kotona enää kahdeksan lasta, kuusi vanhempaa oli jo lentänyt maailmalle. Odoteltiin kevättä ja toukokuuta, jolloin oli Maunon lakkiaiset. 

Kotitalomme oli kaksikerroksinen, jaoin huoneen Liisa-siskoni kanssa yläkerrassa. Hänen kanssaan jaettiin nuoruuden ja tulevaisuuden haaveet. Liisa oli jo usean vuoden ajan kantanut vastuuta pyykkihuollosta ja sukkien parsimisesta. Vanhimman siskoni Eilan lähdettyä maailmalle oman perheen perustamisen myötä, Liisalle jäi pyykkihuolto ym. kodin askareita, jotta äidin työtaakka olisi vähän keveämpi.

Ollessani kuusivuotias isämme kertoi meille, että Oiva-setä muuttaa perheineen Australiaan. Ihmettelin kovasti, miten he voivat jättää Paakkilan ja lähteä niin kauas. Vuosien perästä Oiva-setä tuli käymään koti-Suomessa. Hänen vierailunsa Kotimäessä olivat tosi merkityksellisiä. Kertomuksia Australian ihmemaasta kuunneltiin korva tarkkana ja tietysti myös kyseltiin paljon kysymyksiä. Tarinat keinin hakkuusta, krokotiileista, käärmeistä, monenlaisista ötököistä sekä appelsiini- ja mangohedelmistä saivat mielikuvituksen lentämään.

Liisa-sisko oli puhunut jo aiemmin, että hänen haaveensa on lähteä joskus vielä Australiaan. Minä, Liisaa kolme vuotta nuorempi, sanoin, että älä lähde niin kauas. Tiesin, että Australia on niin kaukana, ettemme voisi nähdä vuosiin, vaan yhteydenpito olisi kirjeiden varassa. Mutta Liisan ajatus lähdöstä oli voimistunut koko ajan. Oiva-setä alkoi puhua meillä käydessä, että hän voisi viedä Liisan Australiaan ja auttaa häntä alkuun. Tuo ehdotus sai Liisa siskon toimimaan. Ei siinä mikään auttanut. Niinpä Liisa pakkasi nahkaisen matkalaukkuun henkilökohtaisia tavaroitaan ja joka väliin ajatuksia rakkaasta Kotimäestä. Hän halusi ottaa mukaan muistoksi myös kaksi räsymattoa, jotka oli kutonut Alina-mummon luona Laakkolassa. Muistan ajatelleeni, että nyt monet vastuut lankeavat minulle, koska olisin Liisan lähdettyä tytöistä vanhin. Opettelin vaatehuoltoa ja marjojen mehustamista yhdessä Aino-siskon kanssa, joka on minua 1v 3kk nuorempi.

Liisa lähdössä: Kuvassa saattamassa kolme vuotta Liisaa vanhempi isoveli Vilho vasemmalla, Liisa 18 v. sekä Veikko-isän veli Paavo.

Liisa oli 18-vuotias nuori neito muuttaessaan maapallon toiselle laidalle. Hänen lähtönsä tuntemattomaan maahan merten taakse sai meidän sisarusten silmiin monet kyyneleet. Lähdimme saattelemaan Liisaa kävellen tienhaaraan, josta linja-auto vei hänet Oulaisiin. Matka jatkui sieltä kohti Helsinkiä junalla. Isä hyvästeli Liisan pirtissä. Äiti ei pystynyt lähteä saattamaan Liisaa, vaan hän hyvästeli ja siunasi hänet matkalle ja meni navetalle itkemään.

Muistan, kuinka ikävä raastoi, kun linja-auton takavalot hävisivät. Varmaan lähtijällä oli sama tunne. Kun palattiin kotiin, siellä tuntui niin tyhjältä. Piti totutella siihen, ettei isosiskolta voikaan kysellä asioita.

Aino muutti alakerrasta yläkertaan, ja yritimme järjestellä huonetta meille mukavaksi. Liisa lupasi kirjoittaa kirjeitä, jotta me saisimme kuulla, miten hän sopeutuu uuteen elämänvaiheeseen. Ja lupauksen siitä hän täytti. Kirjeitä saapui melkein joka viikko, ja niin pysyimme ajan tasalla siitä, mitä Australiassa tapahtuu. Äiti oli varmaan ahkerin kirjeiden kirjoittaja sinne päin.

Vuoden päästä Liisa alkoi kirjeissään kertoilla uudesta tuttavuudestaan, Lauri-nimisestä miehestä. Kyselin Liisalta kirjeessä, onko Lauri nyt se suuri rakkaus, jota olet odottanut. Vastaus tuli pian, että kyllä me seurustellaan. Niinhän ne asiat etenivät, että huhtikuussa 1970 Liisa-sisko ja Lauri viettivät häitä kaukana Australiassa ilman äitiä ja isää sekä meitä sisaruksia. Kauniit hääkuvat tulivat postissa. Me totesimme kuin yhdestä suusta, että sinne Liisa sisko nyt jää…

Kului yhdeksän vuotta ja Liisalta tuli kirje, jossa hän kertoi ostaneensa lentoliput koti-Suomeen. Liisan mukana tulivat pienet suloiset tyttäret, 5-vuotias Lea ja 2,5-vuotias Ingrid. Lauri jäi hoitamaan sokeriruokofarmia. Kyllä oli ihana nähdä…

Onneksi meidän ei ole tarvinnut erota täällä ajassa lopullisesti, vaan olemme saaneet iloita yhdessäolosta monen monta kertaa täällä koti-Suomessa. Ja olemmepa saaneet kerran piipahtaa katsomaan, millaista elämä siellä ihmemaassa on. Keväällä 2000 otimme Samulin kanssa kuukauden lomaa töistä ja lähdimme nuorimman tyttäremme Marjatan kanssa kohti Australiaa. Sisarusparvestamme ovat Johannes, Aino ja Heikki, Saara ja Timo sekä Lea ja Sakari käyneet Liisan luona ja samalla tietysti Oiva-sedän ja Eevan sekä serkkujen luona. Risto-veli asui myös useita vuosia Australiassa, mutta hänen luonaan emme ehtineet käydä.

Tänään yhteydenpito on helpompaa kuin ennen. Kun ikävä yllättää, voi soittaa ja jutella. Kirjeiden kirjoittaminen on jäänyt vähiin.

Kirjoittanut Kaarina Ahonen os. Hyytinen

2021