Sukutarina: Opintiellä

Eila, vanhin Anna ja Veikko Hyytisen viidestätoista lapsista kertoo, miten unelmat muuttuivat todeksi

Olin käynyt kuusi luokkaa kansakoulua, ja halusin keskikouluun. Olin silloin 12-vuotias. Pulkkilassa ei sitä opinahjoa vielä silloin ollut, joten menin pyrkimään Haapaveden oppikouluun. Sinne oli noin 20 kilometrin matka. 

Nousin linja-autoon. Kokeet olivat useamman päivän mittaiset, ja sain huoneen kokeiden ajaksi erään talon yläkerrasta. Kokeiden jälkeen sovimme, että jos pääsen kouluun, niin saan asua huoneessa kouluajan.

Tulin valituksi, ja matkustin taas Haapavedelle.  Talon emäntä oli jo vuokrannut huoneen toiselle tytölle. Muistan, kun menin soittamaan tästä asiasta kotiväelle. Meillä ei vielä silloin ollut puhelinta, vaan lähin puhelin oli noin kilometrin päässä kodistamme. Kerroin naapurille asiani, ja sieltä isäntä lähti viemään viestiä kotiini polkupyörällä.

Isäni tuli moottoripyörällä koulun pihalle. Muut oppilaat olivat menneet jo sisälle, kun hän saapui. Minä istuin penkillä pihamaalla. Isä tuli viereeni, ja sanoi arasti: ”Kuule Eila, jos koulutamme sinut, niin meillä ei ole varaa kouluttaa muita.” Minulla oli silloin jo 8 pienempää sisarusta. Sitten hän jatkoi: ”Lähtisitkö äidille avuksi, siellä on puintiaika.” Eipä ollut paljon vaihtoehtoja.

Kävimme isän kanssa hakemassa koulutodistuksen rehtorilta. Muistan, miten nousin vaitonaisena moottoripyörän päälle isän selän taakse ja ajoimme kotiin. Toisaalta olo oli helpottunut, sainhan palata tuttuun ja turvalliseen.

Kävin kansakoulun loppuun. Sen jälkeen olin vuoden kotona hoitamassa sikoja. 

Viljo-setäni, joka oli kunnan luottamustehtävissä, puuhasi Pulkkilaan kunnallista keskikoulua, joka takaisi ilmaisen opiskelun. Rakennuslupapaperit olivat vielä Helsingissä käsittelyssä, kun rakennustyöt jo aloitettiin. Viljo-setäni otti henkilökohtaisesti vastuulleen työn aikaistamisen, jotta vasta perustetun kunnallisen keskikoulun koulurakennus ehtisi valmiiksi syksyksi 1956. Niin se valmistui. Viljo-setäni sanoi minulle, että sinäkin pääset nyt pyrkimään. 

Pääsin kouluun, ja sain käydä sen kotoa käsin. Samalla pystyin auttamaan kotitöissä. 

Kotoamme kilometrin päässä sijaitsi Raatteen kansakoulu, joka toimi yhden opettajan varassa ja oli ns. supistettu kansakoulu. Kun olin saanut päästötodistuksen keskikoulusta, isäni kertoi, että Raatteen kouluun tarvitaan vuodeksi opettajan sijainen, sillä virassa oleva menee armeijaan. ”Menepä kysymään tarkastajalta, saisitko paikan”, sanoi isäni. 

Niin lähdin linja-autolla Ouluun tapaamaan kansakoulutarkastajaa. Hän sanoi: ”Miten sinä tytönhuitukka luulet pärjääväsi siellä?” Vastasin, että minulla on apujoukkoja – setäni vaimo ja serkkuni ovat opettajia, ja kysyn neuvoja heiltä. ”No minä tulen sitten sinua katsomaan”, sanoi tarkastaja.

Hän tuli vasta myöhään keväällä, kun lukuvuosi oli jo melkein ohi.

Sen jälkeen kouluttauduin opettajaksi, kuten moni muukin sisaruksistani.

Eila Saukkosen (os. Hyytinen) kertomuksen mukaan kirjoittanut Outi Hyytinen