Sukutarina: Pojankoltiaiset kohtaavat karmaatin

Taavetin Matun ja Matun Maijan hauta

Äijä herää henkiin tässä valloittavassa tarinassa 1900-luvun alkupuolelta.

Nämä olivat muisteluksia siitä saakka, kun rupesin Matti-vaaria ja mummoa muistamaan.

Vaari Matti Matinpoika Hyytinen synt. Lappajärvellä 21.11.1854 (Taavetin Mattu).
Mummo Maija Erkintytär os. Amnesmäki synt. Lappajärvellä 2.9.1853 (Matun Maija)

Sirpin käsittelyä vaarin ohjauksessa

Vaarilla oli kova halu opettaa lapset jo pienenä työntekoon. Yksi tapa oli, että hän vei meitä kersoja mukanaan keräämään tähkiä leikkuupellolta. Se oli vaikeaa hommaa, kun sänget pistelivät jalkapohjiin. Silloin juostiin kaiket kesät avojaloin. Oli syksy 1916. Olin silloin viiden vuoden ikäinen. Vaari kuokki perunamaata. Hän pani minut sirpillä leikkaamaan perunanvarsia. Hän näytti ensin itse, miten työ tapahtui. Kun itse aloitin sirpin käsittelyn, niin tapahtui haaveri. Sirppi lipsahti, ja halkaisi nimettömän sormenkynnen kokonaan. Rääkyen tuli äkkilähtö äidin luo. Ikuinen muisto jäi sormeen tuolta työmatkalta.

Koltiaiset katolla

Seuraava tilanne tapahtui vähän isompana koltiaisena, kun asuimme jo Erkkilässä, johon olimme muuttaneet Taavetin tuvalta syksyllä 1916. Vaari ja mummo asuivat Taavettilassa. Me penskalauma, Matti-sedän ja Isä-Erkin lapset yhteensä 6-7 olimme paimentamassa lehmiä. Samalla reissulla kävimme heinäladoissa. Paavo-serkku keksi, että tehdään olkikattoon reikä, ja kiivetään katolle reiän kautta. Silloin vaari huomasi tekomme. Jo kaukaa huutaen hän tuli ajamaan meitä alas katolta. Me pienimmät ravattiin karkuun kovaa kyytiä. Paavo-serkku isompana ja kekseliäämpänä ei lähtenytkään karkuun, vaan jäi katolle. Aina, kun vaari meni toiselle puolelle latoa, pakeni Paavo toiselle puolelle. Aikansa kierrettyään, ja kun Paavoa ei löytynyt, Vaari totesi: ”Ei van minne se puttonen mäni.” 

Erkin perhe: Kuvassa vasemmalta pojat Eero ja Viljo. Tytöt edessä Aili ja Helvi, heidän vieressään Lauri ja Veikko. Erkki-isän sylissä Oiva ja Alina-äidin sylissä Taavi. Takana Matti-vaari (Äijä). Kuva on vuodelta 1925.

Lempinimet

Vaarilla oli tapana antaa jokaiselle oma lempinimi, niin hyvässä, kuin pahassakin. Paavosta jäi mieleeni, että hän oli Käsälä, saanut nimen monista kepposistaan. Minusta tuli Hynkkääjä, kun lapsena ei joskus tahtonut tulla itkusta loppua. Oli minulla toinenkin nimi, Sänkiäinen, mistähän sitten sen alkukin lienee. Olisiko joku pahankuinen väkitukko. Nuorempi siskoni Helvi oli Lilla. Kun toisetkin veljet varttuivat, kyllä he kaikki saivat lisämainoksen. Usein lisänimet olivat vain lempinimiä. Lempinimiä hän saattoi antaa myös vieraille ihmisille. Lappajärven ensimmäinen koulunkäynyt kanttori E.W. Hyvärinen oli tavallinen, suurehko, ryhdikäs ja hyvin pukeutuva. Hän erottui muista ja vieläpä hän viänätti pelkkää savvoo oli Piä-äijä.

Vaari ja vihta

”Tuokaapas lapset se venes tänne”, tämä mairitteleva kutsu kuului, kun olimme ottaneet luvatta vaarin veneen ja verkot ja lähteneet kalastelemaan. Tuossa huutelussa oli jotain pahaa enteilevää. Paavo-serkku huomasi, että vaarilla oli selän takana pitkä vihta. Paavo ei joutanutkaan odottelemaan veneen rantautumista, vaan hän hyppäsi jo kaukaa veteen, kahlasi rantaan ja kirmaisi vaaria pakoon. Vaari juoksi vihta kädessä jälkeen, mutta ei saanut kiinni.

Ei vaari koskaan lyönyt ketään, vaikka pelottelikin. Niin kuin nytkin, kun olimme hänen verkkonsa ottaneet, sotkeneet ja repineet yrittäessämme kaloja käestämällä. Oli pyydetty kalaa ja saatukin. Muistan, kun äiti ihmetteli, että ovatpa suuria särkiä onkikaloiksi. Tavallisesti me toimme vain salakoita.

Kiusantekoa

Mikä ihme se lienee minut saanut jossakin ikävaiheessa vaaria kiusoittelemaan. Yritin saada hänet suuttumaan. Siinä lienee ollut jotakin nautintoa, jota en osaa selittää. Eräs tapa oli hevosella ajaessani yrittää ajaa niin, että pyörä kulki kiven päällitse ja keikautti kärryä. Siihen aikaan ajettiin tielle kovin suurikivistä hiekkaa.

Kerran olimme tulossa Kirsinevalta. Ajoin Kiljalla, joka oli jo liki 30-vuotias salvattu ruuna. Kilja oli jo äärettömän hidaskulkuinen. Vaari ei ollut ajooni tyytyväinen, vaan tempaisi suitset kädestäni, ja alkoi ajaa niin, etteivät kolurattaat menneet kivien päälle. Minä hyppäsin kyydistä, ja juoksin läheiseen metsään ja sieltä juoksin eteenpäin ja tien mutkan kohdalta palasin tielle takaisin. Jätin koko kärrysakin ja juoksin kotiin Vuorilta noin seitsemän kilometrin matkan. Olin kotona paljon aikaisemmin kuin hevosella tulijat. He olivat vähän aikaa minua huudelleet, mutta arvanneet aikeeni, että minä kiusalla lähden juoksemaan.

Kalastus oli mukavaa, mutta ei aina, kun olin alle 10-vuotias ja jouduin olemaan kalareissulla vaarille soutajana. Soutaa minä jo osasin ja myöskin huovata. Joskus tuli kiusanteon henki ja silloin ei ollut halua pitää venettä verkonnostajalle mieluisassa asennossa. Päästin veneen ajelehtimaan tuulen mukana, sitä jatkui, kunnes sain vaarin suuttumaan. Aikanaan kiusoittelut jäivät.

Vaari oli kova työntekijä koko ikänsä. Hän arvosti sitä, joka myöskin yritti silmittömästi. Aikoinaan minäkin kasvoin ja voimistuin. Opin työntekoon ja arvostamaan sitä.

Vaari ja mummo syytingillä

Muistelukseni perustuu aikaan, jolloin vaari oli jo jättänyt talonpidon ja oli syytingillä, jonka maksoivat poikansa Matti-setäni ja isämme Erkki. Syytinkikirjan oli kirjoittanut Matti-setä. Siinä määrättiin päivittäiset ja vuosittaiset suoritukset. Valitettavasti syytinkikirja on hävinnyt.

Kun Matti muutti Oulaisiin, jäi vaari ja mummu meille Pulkkilaan. Eivät he viihtyneet Oulaisissa, vaan lyhyeksi jäi heidän olonsa siellä. Ollessaan syytinkiläisenä vaari itse ansaitsi tarverahansa. Hän pyydysti kaloja ja myi ne, jotka olivat yli oman tarpeen. Lappajärvellä Matti-vaari kävi salvamassa sikoja ja vähän isompiakin karjuja. Sika pantiin vain pää edellä pieneen pönttöön, ja miehet pitivät sorkista kiinni. Ei siinä kauan nokka tohissut, kun kiljunta lakkasi. Suolaista voita pantiin ja tervanassalilla tervaa voideltiin haavoihin. Leikkaukset onnistuivat aina.

Pääansionsa vaari sai tekemällä koppia. Aina oli kova työ löytää metsästä talvella pärepuita. Aina ei löytynyt kunnollisia puita. Pärekopista tahtoi tulla niin kuin Isä-Erkki ilmaisi ”maatekoisia”. Kerran vaari sai kirkkoherra Lampolalta luvan ottaa hyvän puun Arkkumänniköstä, pappilan metsiköstä. Oskari-setä puun metsästä haki. Pappilaan vietiin ilmaisia pärekoppeja maksuna puusta.

Ei vaari mummunsa kanssa paljon rahaa käyttänytkään. Mitä nyt osti piipputupakkaa ”siniveljestä” kessujen sekaan ja ”siniroikaletta”. Mummu taasen nyysäsi = nuuskasi ja poltti piippua.

Laivan tekoa Pietarissa

Vaari oli 20-vuotiaana käynyt Pietarissa viipyen sillä reissulla vuoden. Hän oli Kronstadissa tekemässä laivaa keisarin pojalle. Laivat tehtiin silloin vielä puusta. Työhönotto tapahtui sujuvasti. Työhön pyrkijät pantiin jonoon. Miehelle annettiin kirves käteen. Tehtävänä oli halkaista paksu pölkky. Jos halkaisu kävi sukkelasti, pääsi laivanrakentajaksi heti. Parrut liitettiin yhteen messinkitapeilla. Kovin olivat venäläiset työkaverit olleet epärehellisiä, kun olivat varastaneet paljon messinkitappeja. Puutappeja oli lyöty reikiin. Historia ei kerro, uskalsivatko rakentajat nousta rakentamaansa laivaan. Vaarilla oli varmaan hyvä kielipää, kun hän vanhanakin saattoi puhua venättää.

Kun vaari lähti Venäjälle, jäi häneltä mielitietty Suomeen. Palatessaan takaisin joku toinen oli vienyt tytön. Vaari ei jäänyt asiaa suremaan, pian löytyi uusi. Mummo oli kertonut vaarin päättäväisyydestä ja nopeudesta: ”Kolme yötä maattiin ja sitten mentiin pappilaan.”

Maijan intohimo: kutominen 

Marja (Maija) oli kotoisin Lappajärven Itäkylän Amnesmäeltä. Hän oli nuorempana ollut ahkera kankaisen kutoja.

Heinäntekoaikana väki oli mennyt Hietojalle heinäntekoon. Oli ollut sopinus, että vaari ja mummu tulevat myöhemmin veneellä soutaen Lappajärveä pitkin. Mummo ei oikein pitänyt heinähommista. Kun lähtöhetki tuli, mummoa ei löytynyt mistään. Hän oli mennytkin piiloon vaarilta hautausmaalle. Tarina ei kerro, pitikö vaarin soutaa yksin Hietojalle tuo 10 km:n venematka. Sillä aikaa, kun toiset olivat heinänteossa, mummo oli saanut rauhassa olla mielipuuhassaan, hän oli kutonut kankaan kangaspuilla. Heinänteko Hietojalla ruukattiin suorittaa Jaakonpäiväviikolla.

Myöhemmällä iällä mummo tapasi kutoa sukkia. Muisti oli jo heikentynyt, sillä hän kutoi sukkaan pitkän varren. Kantapää tahtoi unohtua sukasta.

Mummo oli vastakohtana vaarin äkkipikaisuudelle luonteeltaan hyvänlaatuinen. Hän veisasi usein virsiä isoränttisestä virsikirjasta. Kaihi oli ajan mittaan vienyt näön toisesta silmästä.

Maijalla oli paljon ”sananpaukauksia”, melkein joka lähtöön. ”Nyysiä mennään, kun ei oo henttua ennää.” Nyysi oli kaupasta ostettua nuuskaa. Sitä voitiin tehdä myös kotona. Kessun lehtiä jauhettiin hienoksi pölyksi. ”Nyt se on puhuttu ja Purolla asuttu”, oli myös usein käytetty sananpaukaus.

Kun mummon muisti ja näkö olivat heikentyneet huomattavasti, hän saattoi kysellä: ”Ootko nähnyt minun äijääni”, vaikka vaari istui ihan vieressä. -Vaari oli tokaissut: ”Mitä se siinä taas.” Mummo oli usein myös kysellyt: ”Eihän vaari vaan ole pudonnut kaivoon?” Vaaria oli vanhemmiten alkanut huimata.

Vaari oli pitänyt pitkät ajat melko pitkää partaa. Kerran hän oli kylällä käydessään leikkauttanut parran. Hän tuli kotiin, istui penkille ovensuuhun, eikä puhunut mitään. Mummopa ei ollut tuntenutkaan äijäänsä, vaan oli mennyt toisille sanomaan, että pirtissä istuu outo mies, eikä puhu yhtään sanaa.

Lappajärven multiin

Maija ja Matti olivat varanneet hautapaikan Lappajärven hautausmaalta.

Kun Maija-mummu kuoli talvisotatalvena 1940, hänen matkansa takaisin Lappajärvelle alkoi. Arkku vietiin hevosella ja reellä Oulaisten asemalle, siltä junalla Kauhavan asemalle ja sitten hevosella ja reellä Lappajärvelle. Hautausmaa-aluetta oli lisätty, maa oli ostettu Taavettilan pellosta. Niin mummo oli päässyt toivomaansa kotikirkon ja kotipellon multiin. 

Matti-vaari kuoli Seinäjoen sairaalassa kesällä 1940. Hänet haudattiin myös Lappajärven kirkkomaahan. 

Kirjoittanut Viljo Hyytinen
Oulu, Diakonissalaitoksen kuntotalo 17.3.1994