Keväällä 2010 vein vasta julkaistun Hyytisten sukukirjan Seinäjoen Vapaudentiellä asuvalle isäni serkulle Veikko Savelalle. Maanviljelysneuvos, entinen ministeri ja kansanedustaja selaili kirjaa ja sanoi: ”Tämän kirjan julkaiseminen on kulttuuriteko”. Viikon kuluttua Veikko vielä soitti ja kiitti sukuseuran kirjatoimikuntaa hyvin tehdystä työstä. Ajattelemisen aihetta Veikko antoi minulle sanoessaan, että me Hyytisen suvun jäsenet olemme niin ”eriseurausta porukkaa”, että yhteistyössä on saattanut olla vaikeuksia. Ymmärsin lausunnon niin, että hän vuonna 1919 syntyneenä ja ikänsä Lappajärvellä asuneena tunsi sukunsa. Tavallaan Veikko oli oikeassa, kun muistelee toimikunnan työskentelyn alkuaikoja.

Toimikunnan keskuudessa herätti keskustelua sukututkimuksen laajentaminen kaikkia mahdollisia sukuhaaroja ja -linjoja koskevaksi. Koska Timo Hyytinen oli jo laajentanut tutkimuksiaan koskemaan kaikkia tiedossa olevia sukulinjoja, ei katsottu järkeväksi supistaa tutkimusaluetta.   

Nämä ajatukset palasivat mieleeni, kun muutama viikko sitten kävin Hyvinkään kirjastossa varaamassa Ilmari Käihkön uuden kirjan ”Sotilaan päiväkirja”. Kirjastovirkailija, tyttäremme ikäinen rouva, katsoi korttiani ja sanoi olevansa myös Hyytisen sukua. Olimme molemmat innostuneita sukulaisuudesta, ja otimme sukukirjan esille. Se löytyi hyllystä, ja siitä varmennettiin sukulaisuus. Hänen isoisänsä oli minulle tuttu, eli Kellokosken sairaalan talouspäällikkönä toiminut majuri evp Niilo Hyytinen s 22.1.1916. Hauska sattuma oli, että samalla viikolla kävimme vaimoni kanssa tutustumassa Kellokosken sairaalan alueeseen, jonne olimme monta kertaa aikoneet tutustua.

On myös tunnustettava, että jokaiselle sukumme jäsenelle sukulaisuuden todentaminen ei ole tärkeää. Sitäkin on kunnioitettava eikä pidä pahastua, vaikka uuden sukulaisen tapaaminen jäisi ainoaksi kerraksi eikä lähempää tuttavuutta syntyisi.

Sukuseurana meillä on hyvä tilanne. Kaksi sukukirjaa on jo valmistunut, ja jäsenmäärä on pysynyt hyvällä tasolla. Sukuseuran hallinnossa on tapahtunut uusiutumista. Se on välttämätöntä, että seuran toiminta säilyisi elinvoimaisena. Kannustan jäsenistöä ottamaan tulevaisuudessa vastaan tarjottuja seuran luottamustehtäviä rohkeasti. Minulle seuran toiminta on tuonut eläkepäiviin runsaasti hyvää. Näkemykset ja kokemukset suvusta ovat laajentuneet. Parasta on ollut tutustuminen hallituksessa ja kirjatoimikunnassa monenlaisiin Hyytisiin. On syntynyt ystävyyttä, toveruutta ja lämmintä läsnäoloa kaikkien kanssa.

Etsin muutaman valokuvan ensimmäisen sukukirjan toimikunnan työistunnoista ja lähetin niitä Outin editoitavaksi. Kuvissa olemme meidän kesäasunnolla Kihniöllä vuonna 2007, jolloin ensimmäisen kirjan valmistelu oli parhaimmillaan. Kirjatoimikunnalla oli tapana kokoontua mahdollisuuksien mukaan jokaisen kotiin. Kihniöllä toimikunta kokoontui kaksi kertaa. Puolisot olivat mukana ja vietettiin muutenkin rattoisia kesäpäiviä. Nämä kuvat löytyvät galleriasta osiosta ”Hyytiset nykyään”. Kuvia selaillessa tulee esiin elämän arvaamattomuus ja epäoikeudenmukaisuus. Ennen toisen kirjan julkaisemista pidetyt ja aikaansaavat ensimmäiset kirjatoimikunnan jäsenet Leena Olli ja Rauno Kotiaho menehtyivät nopeasti edenneisiin sairauksiin.

kirjoittanut Esa Hyytinen
(sukuseuran puheenjohtaja 2007 – 2010 ja 2017 – 2020)

2024

”Eikö sitä Äijää näy” sukukirjan syntyvaiheista

Minut oli pyydetty Seinäjoelle sukukirjan toimituskokoukseen. Matkustin junalla, ja vieressäni istui satunnainen naismatkustaja. Aloimme keskustella kirjasta, jota hän luki, ja pian juttumme rönsyili muihinkin asioihin. Kerroin hänelle olevani matkalla sukukirjapalaveriin. Hän kertoi omasta suvustaan, joka on perinteikäs painijasuku. Sen kahden tunnin aikana, minkä juttelimme, tunsin erityistä tuttuutta tuohon tuntemattomaan ihmiseen. Sellainen eleiden yhtäläisyys, helppous ymmärtää toista ja samanlainen uteliaisuus uuteen, kuin minulla, oli hämmästyttävää. En silloin vielä tiennyt, että Hyytisen suvun Olli-haara on kuuluisa painijoistaan. Oliko hän kenties sukulaiseni?

Seinäjoelle mennessäni minulla oli mukanani powerpoint -esittely Pulkkilan sukuhaaran jutuista. Olin koonnut innoissani laajan artikkelin mummoni Alinan kirjeistä, jotka hän oli kirjoittanut Australiaan muuttaneelle isäni veljelle Oivalle. Olin saanut myös kunnian kirjoittaa katsauksen Alinan ja Erkin talvisodassa menehtyneen pojan kirjeisiin. Nämä jutut ja paljon muuta olisi mielestäni ehdottomasti tultava mukaan kirjaan, ja siksi olin valmistellut esitykseni ”raadille” huolella. 

Ainoa ennestään tuttu tapaamisessa oli serkkuni Johannes. Hiukan jännitin, että mitenhän minuun, kirjatoimikunnan ulkopuoliseen suhtaudutaan, mutta pian sulauduin joukkoon. 

Kävi ilmi, että kirjan siihen asti koottu materiaali oli lähetetty Pekka Hyytiselle. Hän oli sairastellut selkäänsä pitkin vuotta, eikä päässyt paikalle. Muulla toimikunnalla oli kuitenkin käsitys, mitä oli tulossa. Keskustelimme, ja tein muistiinpanoja yrittäen ymmärtää, kuka on kukakin ja kenestä nyt puhutaan. 

Oliko powerpoint-esitykseni vai uteliaisuuteni suvun asioita kohtaa syy siihen, että kirjan toimittaminen kaatui syliini, en tiedä. Jäin käsitykseen, että Pekka oli helpottunut vastuun siirtymisestä minulle. Olin kuitenkin aivan untuvikko kirjan toimittamisessa, enkä suoraan sanoen tajunnut, miten valtava työ oli edessäni.

Vaihdoin kymmeniä sähköposteja kirjaan kirjoittajien kanssa juttujen editointivaiheessa. Sain kuvia postitse ja sähköisesti, ja kolusin sukulaisten kuva-albumeja. Etsin johtolankoja puuttuvista henkilötiedoista, ja joskus oli jopa pääteltävä, kuka on kuka missäkin kuvassa. Käsittelin kuvia painokuntoon. Sain taittajalta tekniset tiedot kirjan painovaatimuksista, ja hyväksyin kansiehdotuksen. Sen jälkeen teimme Johannes Hyytisen kanssa matkan taittajan luokse. Häneltä tuli ehdotus, että sukuhaarojen osiot merkittäisiin eri väreillä, jotta ne olisi helposti löydettävissä kirjaa selaillessa. Idean hän sai virsikirjan värikoodeista. 

Onneksi minulla oli koko toimitusprosessin ajan ollut tuki ja turva Esa Hyytisessä, sukuseuran hallituksen silloisessa puheenjohtajassa. Esa kannusti ja rohkaisi ottamaan mukaan sellaisiakin aiheita, joista on vaiettu vuosikaudet. Huomasin, että meillä on kummallakin hiukan halua ”tuuletella pölyjä nurkista”. Haluamme kertoa asioista suoraan eikä peitellen. Yrittäen ymmärtää, miksi me Hyytiset olemme sellaisia kuin olemme, kaikella kunnioituksella ja…rakkaudella. Siksi kirjasta tuli sellainen kuin se on. Rosoinen, hiukan ehkä tunteikas, mutta erilainen sukukirja. Yksilötarinoiden kirja. Siinä on mielestäni jokaiselle jotakin. 

En ole tavannut painijasuvun rouvaa tuon Turku-Tampere-Seinäjoki junamatkan jälkeen. Sen opin, että jos tapaa jonkun uuden ihmisen, joka tuntuu ensi sanasta tutulta, niin kannattaa vaivihkaa kysyä, että oletkohan sukua. Miksihän? On kiehtovaa tutustua sukulaisiinsa. Kokee jotain yhtäläisyyttä, aivan kuin tarkastelisi itseään ulkopuolisena, mutta kokee myös jotakin erilaista, hämmentävää. Kun esivanhemmat ovat samasta isästä ja äidistä lähtöisin, niin jaamme monia tuttuja ominaisuuksia keskenämme. Sukupolvesta toiseen. Vaikka näennäisesti olemme aivan erilaisesta maailmasta, samankaltaiset piirteet auttavat kunnioittamaan ja hyväksymään kanssaihmisen sellaisena kuin hän on. Se on mielenkiintoista ja tuo elämään sisältöä. 

Sukukirja on saanut jo monta vuotta jatkoa sukuseuran nettisivuilla. Kannustan kaikkia sukulaisia kirjoittamaan! Jokaisen tarina on tärkeä.

PS. Jos tunnet tamperelaisen terveydenhoitoalan ihmisen, jonka tyttärelle syntyi lapsi Turussa 2019, ja kuuluu painisukuun, kerro minulle! Haluaisin tavata hänet toistekin.

Lauantaina 12.8. 

Klo 17.00 kokoontuminen Hotelli Kivitipun eteen, josta lähdemme Kirsinnevalle 
Ajelun jälkeen tutustumista ja yhdessäoloa Kivitipussa, josta on varattu kabinetti.

Sunnuntaina 13.8. 

Klo 10.00 Juhlajumalanpalvelus Lappajärven historiallisessa kirkossa (1766) Kirkkoniemessä os. Fellmannintie 12.
Klo 12.00 Omakustanteinen lounas Hotelli Kivitipussa
Lounaan jälkeen n. klo 13.00 Vuosikokous ja juhla Hotelli Kivitipussa
Ohjelmassa puheita ja musiikkia
Juhlan lopuksi kahvitarjoilu

Ilmoittautuminen 7. elokuuta 2023 mennessä:

Ilmoittautua voi myös Matti Hyytiselle, (p. 040 036 6303)

Paikalle juhlaan voi tulla toki ilman ilmoittautumistakin.

Lämpimästi tervetuloa viettämään hauskaa aikaa yhdessä sukulaisten kanssa!

Toivottaa sukuseuran hallitus 

Paikalla on myytävänä Sukukirja Hyytinen Osa II -kirjaa Eikö sitä äijää näy? Sukuseuraan liittyminen on myös mahdollista juhlan yhteydessä.

Vuonna 1992, kun vietettiin Itsenäisyytemme 75-vuotisjuhlia, ryhtyivät serkukset Paavo ja Mauno Hyytinen (1928–2007) selvittämään suvun historiaa. He päätyivät aluksi selvittämään sukua alkaen vaarista Juho Hyytisestä (s. 1873). Mauno oli löytänyt 1992 172 sukuhaaran elossaolevaa jäsentä. Ensimmäinen tämän sukuhaaran kokoontuminen oli jo samana vuonna. Pitkäntuvan pihaan kerääntyi 6.6.1992 suvun jäseniä aina Unkarista ja Kreikasta saakka. Tästä alkoi perinne, joka on jatkunut vuosittain.

Jyväskylässä asuva tietokirjailija ja kustantaja Timo Hyytinen (isä Aarre Olavi, s. 1922) kiinnostui Maunon ja Paavon aloittamasta sukututkimuksesta. Hän esitti toiminnan laajentamista koskemaan kaikkia tunnettuja Hyytisen sukuhaaroja. Lähetettiin sukuviestejä, joissa kerrottiin mahdollisuudesta liittyä perustettavan sukuseuran jäseneksi. Vihdoin vuonna 2002 oltiin valmiita virallistamaan toiminta ja kokouksessa 12.10. allekirjoitettiin sukuseuran perustamisasiakirja. Mukana olivat puheenjohtajana Mauno Hyytinen sekä Rauni Ikola, Timo Hyytinen, Paavo Hyytinen ja Vesa Olli. Jäseniä oli saatu perustettavaan suku-seuraan jo lähes 150.

Toiminta jatkui aluksi Maunon johdolla, mutta hänen sairastuttuaan tehtävät siirtyivät Paavolle. Vuosittaiset tapaamiset jatkuivat. Seuran vuosikokouksessa 2007 otin vastaan puheenjohtajan tehtävät vuosiksi 2007–2010. Samalla päätettiin ryhtyä toteuttamaan kirjahanke, jota Timo Hyytinen oli valmistellut. Kirjatoimikuntaan valittiin Antti, Paavo, Timo Hyytinen, Vesa Olli, Kari Melleri ja Kaija Öörni. Tavoitteena oli saada kirja valmiiksi vuoden 2010 vuosikokoukseen.

Kirjatoimikunnassa sovittiin, että Timo vastaa sukutaulujen kokoamisesta. Hän lupasi myös vastata kirja toimittamisesta ja taitosta. Tärkeänä pidettiin myös suku- ja henkilötarinoiden, eli proosaosuuden kirjoittamista.

Kokouksia riitti, kun suunnittelimme kirjan sisältöä ja sukutauluihin sisällytettävien henkilötietojen laajuutta. Toimikunnan jäsenille jäi pääasiassa proosaosan kirjoittaminen. Kirja valmistui, kuten oli suunniteltu, vuosikokoukseen 2010. Pääosa kirjoista jaettiin kokouksessa. Aluksi painosmäärä oli 300 ja lisäpainos 100 kappaletta. Kirja sisältää 7 255 henkilön tiedot, joista Hyytinen sukunimellä 1 023.

Seuraavaksi puheenjohtajaksi valittiin Pekka Maunonpoika Hyytinen. Hänen johdollaan sukuseuran tapaamiset monipuolistuivat ja keräsivät runsaasti osanottajia. Samalla seuran taloudellinen tilanne parani. Kun otin toisen kerran puheenjohtajan tehtävät vastaan 2018, oli seuran rahatilanne niin hyvä, että oli mahdollista suunnitella sukukirjalle jatko-osaa.

Hallitus, johon kuuluivat Matti Hyytinen, Pirjo Savinainen, Erja Isopahkala, Tarja Jaakkola ja Rauno Kotiaho, ryhtyi heti 2018 toimintakautensa alussa suunnittelemaan sukukirja II-osan materiaalin kokoamista. Sukuviestissä, jonka lähetimme jäsenille, pyysimme korjauksia ja lisäyksiä sukutauluihin. Proosaosuuteen pyysimme aikalaiskertomuksia, sekä myös nuorten kirjoituksia. Kirjatoimikuntaan pyysimme mukaan Kari Mellerin, Maija Oksan, Anna-Liisa Sandvikin, Johannes Hyytisen ja Pekka Tuomaanpoika Hyytisen.

Kari Melleri oli jatkanut sukumme tutkimista ja hänen työnsä tuloksena saimme kirjaan ajantasaset sukutaulut. Kari kirjoittaa esipuheessaan: ”Jälkeläistutkijoiden onneksi Hyytiset ovat olleet ahkerasti käräjillä. Mm. käräjäoikeuden pöytäkirjoja tutkimalla on saatu selville sellaista tietoa, joka muuttaa aikaisempia käsityksiä Hyytisen tilan vaiheista. Pääsemme seuraamaan talokauppoja ja perinnönjakoja. Elämä murjoi monella tavalla esi-isiämme. Kirjoituksista käy ilmi, että kaikesta huolimatta luovuus on ollut ehtymätön voima, sillä Hyytisistä polveutuu mm. J.L. Runeberg ja V A Koskenniemi. Myös muita suomalaisessa kulttuurielämässä vaikuttaneita ja vaikuttavia henkilöitä löytyy suvustamme.”

Kirjan editoinnista ja toimittamisesta vastasi Outi Hyytinen. Kirjan tyylikkäästä ulkoasusta vastasi Tuuli Hyytinen. Kirjan proosaosuus painottuu Lappajärveltä Pulkkilaan, Haapavedelle ja Oulaisiin muuttaneisiin Hyytisiin. Seuraaviin teokseen olisi löydettävä uusia sukuhaaroja. Näin jatkamalla saataisiin laajempi kuva suvusta sekä sukuseura säilyisi elinvoimaisena. Sukuseuran puheenjohtajaksi valittiin 2020 opetusneuvos Johannes Hyytinen Piippolasta.

Esa Hyytinen

Julkaistu 14.9.2022 Järviseudun Sanomissa

Aloitimme juhlimisen jo 20.8.2022 lauantaina, jolloin noin kolmisenkymmentä osanottajaa oli saapunut linja-autokierrokselle. Oppaanamme oli Kaija Öörni, joka esitteli monipuolisesti Lappajärveä. Ajoimme Hyytisentietä kirkolle ja jatkoimme katsomaan Lappajärven ainutlaatuista nähtävyyttä, yhden miehen rakentamaa ”maailmaa”, eli Tapio Aution ateljeeta. ITE-taiteilija itse oli meitä vastassa turkisvaatteissaan ja täytetty huuhkaja päänsä päällä. (https://www.ateljeeautio.net/)

Sunnuntaiaamuna oli mahdollisuus osallistua jumalanpalvelukseen, jossa piti saarnan sukuseuran puheenjohtaja Johannes Hyytinen. Sukuseuran jäseniä oli avustavissa tehtävissä. Sen jälkeen ruokailimme yhdessä Kivitipussa.

Juhla oli lämminhenkinen. Outi Hyytinen juonsi tilaisuuden. Outi kertoi muun muassa, että vaikka vaatii paljon ajatustyötä yrittäessä selvittää eri sukulaisuussuhteita, niin se kannattaa, sillä niin saa uusia ystäviä. Minna Moilasen ja Inkeri Tuikan musiikkiesitykset virittivät juhlatunnelmaan. Raila Hyytisen valitsemat ja lausumat runot ihmiselämän vaiheista olivat koskettavia.  Johannes Hyytinen piti tervetulijaispuheen. 

Juhlapuhujana oli Kirsi Hyytinen. Hän nosti esiin puheessaan tyttöjen koulutuksen tärkeyden. Hän kertoi myöskin löytäneensä itsestään piirteitä, jotka ovat ”hyytismäisiä”. Esa Hyytinen, sukuseuran edellinen puheenjohtaja, nauratti juhlakansaa itseironisilla puheillaan. Kun hän puheensa aluksi levitteli papereitaan, hän kertoi saaneensa juuri lääkärin diagnoosin: ”Puhuu kokonaisia lauseita.” Esa kertoi sukuseuran perustamisen jälkeisistä toiminnoista.  

Lauloimme yhdessä muutaman laulun, jonka jälkeen oli mainiota aikaa kahvitella sukulaisten kanssa. Kävi ilmi, että paikalla oli myös erilaisia ”serkuskohtaamisia”. Jotkut nuoren polven Hyytiset kertoivat, että juhla on heille mainio tilaisuus tavata serkkuja, joita ei ole nähnyt kymmeneen vuoteen. Tämä vinkiksi kaikille muillekin: ei tarvitse järjestää mitään sen kummempaa kuin yösija, ja tulla porukalla sukujuhliin. Tapaaminen sukulaisten kanssa on virkistävää ja tuottaa iloa.

Outi Hyytinen, 2022

Turku

Kuvia sukujuhlista

kuva 1

Kuva 2

kuva 3

Kuva 4

Kuva 5

Kuva 6

Kuva 7

Kuva 8

Kuva 9

Kuva 10

Kuva 11

Viisi vuotta sitten sain sähköpostin Australiasta serkultani Helenalta. En tuntenut häntä, olimme vaihtaneet muutaman kirjeen yli neljäkymmentä vuotta sitten. Helena kertoi, että hän on tulossa Suomeen. Voitaisiinko tavata?

Kun Helena astui autosta ulos portinpielessämme, tiesimme heti, että tunnemme toisemme. Loikkasimme heti suoralta kädeltä sellaisiin asioihin, joista vain läheisimpien ystävien kanssa puhutaan. Meillä oli muistoja toistemme isistä. Muistot saivat meidät hihittelemään tai ihmettelemään. Löy- simme isistämme samankaltaisuuksia. Kumpienkin vanhemmat olivat uskovaisia. Helenan äidin pahin sanonta oli ”näytän sinulle närhen munat”.

Helena on syntynyt ja asunut ikänsä Australiassa, eli ympäristötekijät ovat hänen elämässään täysin toisenlaiset kuin omani. Siitä huolimatta hän vaikutti tutulta, kuin siskolta. Helena sitä paitsi näytti ihan mummumme Alinan näköiseltä, ainakin silloin, kun häntä harmitti pilalle mennyt Miso-keitto. Ihan säikähdin tuota samannäköisyyttä.

Mutta meidän isämmehän olivat sisaruksia, emme me. Olimme kuitenkin saaneet välillisesti saman perhetaustan tuomia tapoja, eleitä, käytäntöjä omaan käyttäytymiseemme ja elämäämme. Pystyin havaitsemaan nämä perityt asiat selvästi, koska minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta hänen seurastaan, kuten monien muiden täällä olijoiden seurasta.

Tämä sama tuttuus lehahti vastaan uudelleen tavatessani pikkuserkkuni Esan. Meidän isoisämme ovat veljeksiä, eli saman äidin ja isän kasvattamia. Aloimme heti Esan kanssa kertoa toisillemme sukutarinoita. Ja minä aloin kiusoitella häntä, kuten veljiä kiusataan, tietenkin lämpimästi. Taisi Esakin innostua tapaamisesta, sillä unohti lähtiessään puhelimen ja muuta kuistin pöydälle, mutta ehdin juoksuttaa ne hänen peräänsä.

Nämä kohtaamiset olivat voimaannuttavia. Ennen olin ehkä hieman vältellyt sukua, mutta asenteeni alkoi muuttua.

Tutussa seurassa kukaan ei vaadi mitään, eikä itsekään kannata vaatia. Keskustelemalla ja vertailemalla kokemuksia oppii ymmärtämään syitä omien vanhempiensa käyttäytymiseen tietyissä tilanteissa, sellaisissakin, josta on jäänyt haavoja. Ja ehkä tämän tiedon avulla oppii itse olemaan toistamatta sellaisia tapoja tai perinteitä, jotka eivät ole rakentavia. Elämä synnyttää kuitenkin uusia traumoja joka perheessä. Niitäkin voi oppia käsittelemään, kun osallistuu keskustelemalla hyytisterapiaan.

Sukulaisia on siis hyvä tavata eikä paeta. Kun ottaa yhteyttä vuosien jälkeen, ovat sukulaiset yleensä ilahtuneita. Hyytiset ovat pohjimmiltaan hyviä, ja jos on joskus sattunut äkkivääränä jotakin loukkaamaan, ei väliä, sillä Hyytiset eivät ole pitkävihaisia. Pitää olla rohkea, saa olla Hurja-Hyytinenkin. Kyllä Hyytinen ymmärtää toista Hyytistä.

Luin juuri presidentti Barack Obaman nuoruusajan muistelmat ”Unelmia isältäni Kertomus rodusta ja sukuperinnöstä”. Barack kertoo pitkästä tiestään ja kasvustaan etsiessään paikkaansamaailmassa. Hän luuli monien vaikeuksiensa johtuvan siitä, että hän on tummaihoinen. Vasta kun hän, isänsä jo kuoltua, meni tämän kotimaahan Keniaan, hän sai rauhan etsinnöissään. Hän sai tietää isänsä taustasta, ja monet asiat loksahtivat paikoilleen. Hän tapasi Obaman suuren perheen, johon hän tunsi kuuluvansa.

Tämä kirjamme on täynnä tarinoita meidän kaikkien juuristamme. Me kuulumme tähän suureen perheeseen, sukuun, josta voimme ammentaa voimaa, itseluottamusta ja ymmärtämystä elämäämme.

Noin vuosi sitten Johannes-serkkuni otti minuun yhteyttä. Hän oli saanut käsiinsä talvisodassa noin parikymppisenä kuolleen Lauri-setämme kirjeet. Johannes kysyi, voisinko kirjoittaa noista kirjeistä artikkelin sukukirjaamme. Olin tietenkin innoissani, koska en tiennyt mitään Laurista. Hänestä ei Alina-mummo koskaan puhunut, tai ainakaan en muista hänen puhuneen. Sitä paitsi nuo kirjeet ovat sellaista sukuperintöä, joka on jaettava kaikille mahdollisille sukulaisille. Niiden kautta voimme ankkuroida jopa lapsemme maamme historiaan.

Lukemalla nuo kirjeet ja referoimalla niitä pääsin lähelle nuoren maalaispojan ajatusmaailmaa. Elin talvisodan hetket hänen kauttaan. Aloin lukea enemmänkin talvisodasta ymmärtääkseni, mitä vanhempani perheet ovat kokeneet. Myöhemmin kirjaan tuli toinenkin koskettava talvisotatarina.

Olin päässyt kirjoittamisen intoon, ja yritin houkutella kirjoituksia sukukirjaan muiltakin sukulaisilta. Eräs serkuistani, Marjatta, kertoi, että Oiva-setämme oli antanut hänen siskolleen Ritvalle Alina-mummun Australiaan lähettämät kirjeet. Syntyisiköhän niistä jotakin?

Voitte kuvitella, olin pyörtyä hämmästyksestä ja ilosta, kun sain kirjeet käsiini. Kaksikymmentä vuotta sukumme historiaa vuodesta 1960 vuoteen 1981. Ilman muuta nämäkin kirjeet on tuotava esiin sukulaisille. Siispä, koska minulla sattui olemaan aikaa, aloin kahlata noita ohuenohuita lentopostikirjeitä läpi. Tutustuin vaariin, joka teki viimeiseen asti kaljatynnyreitä ja saaveja. Vaarin kä- siala on selkeää ja ajatuksenjuoksu hyvin muotoiltu paperille. Hän ehti osallistua kirjeiden kirjoittamiseen noin vuoden ennen menehtymistään. Alina-mummun ajatukset hyppelehtivät tajunnanvirtana sinne tänne, kuten tässä esimerkissä 60 vuoden takaa: ”tuo isän jalkahan se vähän käyntiä hiljentää/ pyörällä menee hyvin / Maailman poliittisella taivaalla on nykyään synkät pilvet / eilen ratiossa kuulu/ ei ne sovi ees neuvottelemaan siellä korkean tason konferenssissaan/ on kaikki niin suuria olemuksia ja aikeita/ saapa nähä miten kahakassa käy/ ei se käy pahemmin kun on aijottu / Vein justiin maitohinkkini navettaan Annikki tilkko ja Taavi ruokki sikoja/ illalla laski niitä / sanoi olevan nykyään yhtä vaille 70mentä emaakkoin kansa/ tällä viikolla vie Valiolle 15” (18.5.1960)

Tällaista. Ilman pisteitä ja pilkkuja, pienellä käsialalla kirjoitettua suoraa pötköä, 350 kirjettä.

Vähitellen kokonaisuus alkoi hahmottua päässäni. Siitä tuli kirjan laajin artikkeli, mutta onneksi löysin paljon kuvia omista ja sukulaisten albumeista keventämään tekstiä.

Sitten tuli tammikuu 2020. Esa houkutteli minut kirjatoimikunnan kokoukseen. Siellä olivat Johannes, Matti, Pirjo, Kari… muutamia mainitakseni. Perhettä, johon kuulun!

Jotenkin se vaan meni niin, että huomasin olevani yhtäkkiä keskellä Hyytisten tarinoita. Ne liikuttivat, naurattivat, mietityttivät. Yhteisiä, hyytismäisiä piirteitä löytyi monesta tarinasta. Ja niin aloin hahmotella niistä kokonaisuutta.

Ensin minun piti selvittää, että kenestä noissa tarinoissa kerrotaan, ja kuka kertoo. Onneksi minulla oli apuna vanha sukukirja, joka selvensi joiltain osin asiaa, mutta toisaalta rönsyillessään sinne tänne, se sekoitti asiaan vihkiytymätöntä päätäni.

Paras tapa yrittää selvittää, kuka on kukin, on hahmottaa asia itsensä kautta. Mutta kun sukukirjaa lukee muutkin…kaikkien pitäisi pystyä selvittämään sukulaisuutensa.

Muistin tarinan äijästä, Matista, ja hänen vaimostaan, tarinan, jota kerrottiin toistuvasti sukulaisten häissä. ”Eikö sitä äijää näy?” huuteli äijän puoliso Maria miestään. Äijä on isäni vaari. Tajusin, että kaikki me alkujaan Hyytiset olemme jollakin tavalla sukua äijälle. Niinpä piirsin kartan, jossa jokainen kirjoittaja ja kirjoituksen kohde on sijoitettuna suhteessa äijään. Arvaatte varmaan, että tuosta sutusta ei olisi saanut Erkkikään selvää…

Kerroin tästä ideastani sukukirjakonkarille Mellerin Karille. Hän totesi, että hän oli viime sukukirjan julkaisutilaisuudessa esitellyt äijän äidin, Helenan, vastaavanlaisesti, alkuäitinä, jolle kaikki ovat su- kua. No niinpä tietysti, eli olin keksinyt pyörän uudelleen, tosin tankopyörän naistenpyörän sijasta. Harmi. Miksi en keksinyt Helenaa, hänhän on sentään nainen! Tämä johtui siitä, että äijästä oli tarina, Helenasta ei.

Äijä on mielessäni hiukan ristiriitainen hahmo…hänen sanotaan olevan karmaatti, eli tulinen ja kiihkeä sekä äkkipikainen. Eli sellainen hyytismäinenkö? Ajatelkaa nyt, miltä alle kaksikymppisestä Alina-miniästä mahtoikaan tuntua, kun äijä otti häneltä rahat, joilla Alinan piti matkustaa Kana- daan. Ne oli Erkki-puoliso tienannut, ja lähettänyt rakkaalleen. Tulkoon Erkki sieltä takaisin kotiin, oli äijä sanonut, ja lyhentänyt rahoilla talon velkoja. Julmettu äijä. Eikö tuollaisen äijän muisto kan- nattaisi päinvastoin yrittää unohtaa?

Tässä vaiheessa kirjaan oli jo tullut sellaisia tarinoita, jota oli suvussa yritetty unohtaa jo vuosikymmeniä. Emme tietenkään halunneet repiä vanhoja haavoja auki. Halusimme kertoa vaietuista asioista, jotta ymmärtäisimme syy- ja seuraussuhteita. Jotta emme olisi liian ankaria vanhemmillemme. Jotta edes yrittäisimme vähän antaa anteeksi.

Siksi äijä on tärkeä jättää kirjaan. Jotta muistaisimme, emmekä unohtaisi. Äijä on sukulaisemme, eikä tosiasialle voi mitään. Se on hyväksyttävä.

Suttupiirros jalostui tuon oivalluksen jälkeen hyvin yksinkertaiseksi graafiseksi esitykseksi, jossa esitetään kirjoittajan ja kirjoituksen kohteen sukulaisuussuhde äijään.

Äijä muhi päässäni enemmänkin. Pitäisikö piinata lukijaa äijällä vielä otsikon verran?

Vaikka ”Eikö sitä äijää näy” on ilmeisesti jo vähän vanhuudenhöppänän Marian hokema, siinä on kuitenkin viisautensa. Ensinnäkin hokemaan liittyy tarina meille jälkipolvelle, ja tarinoilla ankkuroimme itsemme kulttuuriimme ja juuriimme. Sukukirjan lukeminen on juuriensa selvittämistä, ja oikeastaan oman itsensä etsimistä. Eikö sitä äijää näy? Asuuko sisällämme äijä, tuo kiihkeä, tulinen hyvä Hyytinen? Mitähän asialle voisi tehdä, olisiko sitä syytä vähän jalostaa? Voisiko itseensä suhtautua hiukan enemmän armahtavasti, jopa humoristisesti?

Esa, kirjatoimikunnan puheenjohtaja, antoi suostumuksensa kirjan nimeksi. Muilta en kysynyt, sillä luultavasti Hyytisten porukassa demokraattisesti toimiminen olisi kestänyt liian kauan, ja kirjan ilmestymisellä oli aikataulu.

Entä kirjan kansi, miten se syntyi? Sekin jalostui ja yksinkertaistui matkan varrella. Tyttäreni Tuuli on suunnitellut kannen. Hänen mukaansa kaikki lähti H niin kuin Hyytinen tai historia -kirjaimesta. Hänellä oli ajatus kuvakollaasista, joka rakentuisi H:n ympärille. Siihen tulisi valokuvia äijästä ja muita kuvia eri aikakausilta, jotka olisi leikattu irti taustastaan. Hän kertoi kiiltokuvaenkeleistä, joita hän sai äidiltäni. Ehkä niitäkin tulisi mukaan… Mutta kun hän työsti kantta, liitelivät enkelit pois ja äijäkin häipyi. Jäljelle jäi vain huuhkaja, tuo teräväkatseinen tarkkailija, jonka nimityksestä arvellaan tulleen Hyytinen-nimen. Takakannen valokuva löytyi Taavi-sedän albumista. Ylevän tekstin takakanteen riimitteli Esa, ja kansi oli valmis. Se antaa lukijalle tilaa ajatella, ja ehkäpä herättää mielenkiinnon.

Yritin toimia oikeudenmukaisesti ja lempeästi kaikkia kirjoittajia kohtaan muokatessani kirjoituksia ja kuvia. Lähetin kymmeniä, ehkäpä yli sata sähköpostiviestiä, ja puhuin puhelimessa useita tun- teja. Oli hurjaa mutta ihastuttavaa löytää uusia sukulaisia. Kiitän nöyrästi kaikkia kirjoittajia. Tekstejänne ja kuvianne oli antoisaa käsitellä.

Eniten olin tietenkin yhteydessä Esaan. Melkein rakastuin tuohon herkkäsieluiseen etsijään, joka neuvoillaan ja pohdinnoillaan sai minut jaksamaan tässä projektissa. Kiitos Esa, on hienoa olla sinunlaisesi ihmisen sukulaistyttö.

Tutustuin Matti Hyytiseen, mainioon pikku-pikkuserkkuuni, joka vastasi aina heti viesteihini ja kannusti minua viimeiseen asti. Kiitos Matti.

Ja tutustuin tarmokkaaseen pikkuserkun tyttöön, Pirjoon. Löytyi sielunsisko, joka sai kirjoituksellaan minut itkemään ja nauramaan yhtä aikaa. Kiitos Pirjo noista hetkistä.

Sitten haluan kiittää serkkuani Johannesta, joka oli minulle loppumetreillä kuin vahva puu, johon nojata. Tutustuimme tämän projektin aikana uudelleen. Se on hienoa.

Haluan kiittää myös suuresti sukumme nykyistä Runebergiä. Anteeksi nyt pikku-pikkuserkkuni Kari Melleri, kun kutsun sinua Runebergiksi, mutta puhut kuin Runeberg. Arvostan ja kunnioitan sitä, että jaksoit kaivaa sukumme alkuhistoriaa esille. Kirkonkirjoista ja muista dokumenteista löytyneet faktat kertovat asioista, joita tapahtui suvussamme kauan aikaa sitten. Nuo faktat kertovat Hyyti- sestä, joka on sydämessään kokenut elämän tuomat mullistukset, yksinäisyyden, tuskan, riemun ja rakkauden. Ajatelkaa äitiä, joka menettää kaksi lastaan ison vihan aikana Venäjälle? Kohtuutonta. Mutta mikä ilo täyttääkään sydämen, kun poika tulee Venäjältä takaisin 18 vuoden jälkeen?

Kari, kirjoituksiesi lisäksi olet tehnyt käsittämättömän työn kootessasi sukutauluja. On ollut hienoa tutustua sinuun. Ja ihan totta, todistit, että Johan Ludvig Runeberg on yksi sukulaisistamme, eli ei omena kauas puusta putoa.

Viimeiset kiitokset annan kultaiselle siskolleni Päiville ja rakkaalle aviomiehelleni Veijolle, jotka olette kärsivällisesti myötäeläneet tässä juoksussa. Veijosta vielä, että hänessäkin on vähän hyytismäisyyttä, lieneekö meillä samoja esi-isiä, kun on savolaispoika.

Sitten minun on kerrottava vielä Hyytisten roikkuvasta vasemmasta silmästä. Huomaatte sen, kun katsotte itseänne peiliin ollessanne väsyneitä. Kaikkien Hyytisten omituisuuksien lisäksi sekin näyttää periytyvän.

Kävimme kesälomareissulla mieheni kanssa Porvoossa, jossa Runebergit asuivat kolmisenkym- mentä vuotta. Heidän kotinsa on Suomen ensimmäinen kotimuseo. Pitihän sitä mennä katsomaan sukulaismiehen kotitaloa. Tutkiskelin Johanin kirjahyllyn sisältöä eräässä huoneessa, kun mieheni tuli hihitellen luokseni. Katso, näetkö Hyytisten roikkuvan silmän tuossa Runebergin nuoruuskuvassa? Ja siinähän se oli. Myöhemmissä Runeberg-maalauksissa sitä on siloteltu tai se on piiloutunut silmälasien alle. Tämä on uskomatonta, mutta totta. Ainakin minulle ja miehelleni.

Aino Sibeliuksen elämästä kirjoittanut Riitta Konttinen lainaa kirjansa alussa englantilaista kirjailijaa Virginia Woolfia. Lainaan tässä puheeni lopuksi tätä lainauksen lainausta: —koska nykyjään tie- detään niin paljon sellaista, mitä ei ole ennen tiedetty, on väistämättä kysyttävä, onko kerrottava vain suurmiesten elämä. Eikö kuka tahansa, joka on elänyt elämän ja jättänyt jälkeensä tietoa, ole elämänkerran arvoinen – olipa hän onnistunut tai epäonnistunut, ollut saamaton tai ahkera? Entä mitä on suuruus? Entä pienuus?

Minusta jokainen kirjoitus tässä kirjassa on ansainnut tulla kerrotuksi. Toivotan antoisia lukuhetkiä.