Sukulaiset vaikuttavat monella tapaa toisiinsa. Parhaimmassa tapauksessa he voivat olla esikuvia tai henkinen selkänoja, josta ottaa mallia elämiseen. Omassa elämässäni tunnistan useita vaiheita, joissa suvun vaikutus näkyy myönteisellä tavalla. Ollessani 15–vuotias, päädyin kesäksi Hyytisen suvun puoleisen serkkuni perheeseen heidän vauvansa lapsenvahdiksi. Nuoruudessani minulla oli tapana kirjoittaa päiväkirjaa. Tuoltakin kesältä on olemassa tarkat muistiinpanot, joita olen nyt lukenut pitkästä aikaa. Olin myös keväällä saanut pienen patterikäyttöisen filmikameran, jolla kuvasin elämääni.
Elettiin kevättä 1989. Peruskoulutaipaleeni oli päättymässä ja siirtyisin pian lukion ensimmäiselle luokalle. Isosiskoni olivat juuri saaneet tietää, että he pääsisivät Helsinkiin kesätöihin. Minulle ei ollut löytynyt mitään työtä, sillä olin vielä liian nuori useimpiin paikkoihin, vasta viidentoista.
Toukokuun puolivälissä Hyytisen suvun puoleinen Maija-tätini soitti kotiimme. Helsingin seudulla asuva serkkumme tarvitsisi lapsenhoitajaa kesän ajaksi. Olisiko meidän perheessämme joku valmis lähtemään. Minähän olin se perheen joutilas, kesätyötön! Olin riemuissani! Minäkin pääsisin kesäksi ison kaupungin sykkeeseen.
Matkustimme siskojen kanssa junalla Helsinkiin. Serkku tuli hakemaan minua juna-asemalta ja ajoimme perheen kotiin. Sain asuttavakseni pienen makuuhuoneen, jossa oli sänky ja pöytä. Ikkunan takana varjoisalla pihamaalla suurikokoinen koivu heilutteli oksiaan. Serkun pienokainen odotteli uutta hoitajaansa. Kirjoitin päiväkirjaani: ”T-K on jo näyttänyt joitakin asioita sen lapsukaisen hoidosta. Se ei näytä vaikealta, mutta tarkkana olla pitää.”
Olin ensimmäistä kertaa elämässäni koko kesän erossa perheestäni. Kuulumiset kulkivat korttien ja kirjeiden välityksellä. Joskus soitin pienen puhelun. Päiväsaikaan serkku ja hänen miehensä olivat töissä. Selvisin hyvin rauhallisen ja tyytyväisen vauvan hoidosta, mutta toisinaan koti-ikävä vaivasi. Kesän alussa kirjoitin päiväkirjaan: ”Mua vähän pikkusen itkettää, mutta jos itkeä täytyy, itkisin vasta sitten kun olen pannut nukkumaan. Voi, että tämä on vaikeata. Toivottavasti alan viihtyä täällä ja tulen toimeen perheen kanssa.”
Päivät asettuivat uomiinsa. Päivisin hoidin vauvaa, illat vietin hiljaiseloa käyden kävelyillä ja lukien kirjoja. Nautin jo silloin samanlaisista asioista kuin vielä nykyäänkin. Kirjoitin päiväkirjaani: ”Minkähänlaista on Tolstoi? Mulla on aina (tähän asti melkein) ihanaa kun on ilta. Mä saan tehdä mitä haluan ja on ihana mennä nukkumaan yksin omaan huoneeseen, laittaa verhot kiinni, aukaista peti ja sammuttaa valot. Mä itseasiassa nytkin makaan sängyssä. Mä nautin tästä. Mulla on täällä mukavaa.”
Olin jo nuorena innokas seuraamaan maailmanpolitiikkaa ja tapanani oli liimailla lehdistä leikattuja maailman tapahtumista kertovia artikkeleita päiväkirjaani. Tuona kesänä Kiinassa oli opiskelijoiden rauhallisia mielenosoituksia, jotka nitistettiin väkivalloin. Kesäkuun 6. päivä kirjoitin päiväkirjaani:” Nyt on ollut Kiinassa aika sotaisia tapahtumia. Siellä on opiskelijat pitäneet mielenosoituksia Taivaallisen rauhan aukiolla. Ainaski syömälakkoa. Ymmärtääkseni opiskelijat olivat käyttäytyneet rauhallisesti. Mutta kuiteskin ihan näinä päivinä sinne on tullut armeijan joukkoja ja siellä on ollut verilöyly. Kuolleita on arvioitu olevan 1500. Mulla tuli itku silmään kun luin lehdestä siitä, kun joku kiinalainen oli sanonut näin: ”He olivat niin nuoria, aivan liian nuoria.” Nyt kuulemma armeijan osastot on ammuskelleet toisiaan. Kiinaa uhkaa sisällissota. Olen ymmärtänyt, että opiskelijat osoittavat mieltään demokratian puolesta. Me käytiin tänään Stockmannilla. Ei siellä mitenkään kovin erikoista ollut.”
Heinäkuussa serkkuni perheen oli määrä lähteä kuuden viikon mittaiselle automatkalle Manner-Eurooppaan. Oli sovittu, että pääsisin heidän mukaansa. Minun tehtäväni oli istua auton takapenkillä viihdyttämässä pikkuista. Matkustimme Saksan, Alankomaiden ja Belgian halki Ranskaan ja Espanjaan, sieltä takaisin Ranskan, Sveitsin ja Saksan kautta kotimaahan. Matkalla pääsin vierailemaan myös Andorrassa ja Monacossa, pienissä maissa, joihin tuskin koskaan matkustan uudelleen.
Muistan kuumien kesäpäivien jonon, auringon polttamat vainiot, helteisen autereen peltojen yllä. Pienet kaupungit, kanaalit, hiekkarannat, turkoosin veden, simpukat ja Välimeren valtavat aallot, upeat palatsit, linnat ja kivirauniot. Näin Amsterdamin kanaalit, Mont Saint-Michelin luostarisaaren, Bretagnen rannikon, Granadan valot, Nizzan, Monacon vuoret, Geneve-järven ja Alpit. Pääsin ruokailemaan lukemattomiin ravintoloihin. Opin syömään simpukoita ja suklaamoussea, verta tihkuvia kokolihapihvejä ja kookosjäätelöä. Kertaakaan en saanut vatsatautia. Olikohan syy siinä, että kotoa mukaani oli annettu Molkosan-pullo, josta otin säännöllisesti vedellä laimennettuja hörppyjä. Myöhemmin en ole siihen liemeen koskenut.
Matkalla sattui kaikenlaista, usein hassua ja hauskaa. Eräässä hotellissa yöpyessämme olin yöllä unissani noussut sängystä, kävellyt ikkunaan, vilkuttanut ja sanonut ”Hei pojat siellä.” Aamulla olin nolostunut, kun serkkuni nauraen kertoi tapahtumasta. Nyt ajattelen, että sehän oli vain hauska juttu! Olin siinä iässä, että pojat olivat varmasti mielessä.
Matkan lopulla minulla oli jo kova koti-ikävä. Päätin, että kun pääsen takaisin Suomeen, polvistun ja suutelen kotimaata. En ihan varmaksi muista, teinkö sitten niin.
Se oli riemukas ja vaiherikas muutosten kesä. Sain itsenäistyä, kokea monenlaisia tunteita, nähdä jännittäviä ja uusia paikkoja, tutustua uusiin ihmisiin. Sain tutustua myös itseeni. Kesäkuun 8. päivä kirjoitin päiväkirjaani tutun kuuloista pohdiskelua. En tosin enää muista mitä kaduin mielessäni. ”Tämä on viimeinen sivu, niin, ehkä on muutenkin jo aika kääntää sivu elämän kirjassa. Tämä on aika merkittävää, että olen nyt poissa kotoani. Joskus kysyn itseltäni, miksi minä tein sen, mutta jos nämä kaikki teot, jotka olisi voinut jättää tekemättä ei olis tapahtunut, emme luultavasti olisi sellaisia kuin olemme. En tarkoita nyt mitään pahoja tekoja. Vaan asioita, jotka on ollu oman itsensä harkinnassa: 2 vaihtoehtoa ja on valinnut toisen ja jos nyt olisi mahdollisuus valita uudestaan, ottaisi luultavasti sen toisen, mutta eihän sitä tiedä….”
Kesä antoi vihjeen myös tulevaan ammattiini. Serkkuni mies työskenteli arkkitehtina. Ehkäpä ensimmäistä kertaa kunnolla oivalsin, että sellainenkin ammatti on olemassa. Mieleeni jäi varmaan itämään, sopisiko se minullekin, innokkaalle piirtäjälle. Kolmen vuoden päästä aloitinkin opiskelemaan arkkitehtuuria Oulun yliopistossa.Ihana seikkailujen ja muutosten kesä päättyi kuitenkin aivan yllättäen kyyneliin. Pitkäaikainen ystävyyteni silloisen parhaan ystäväni kanssa oli kuivahtanut olemattomaksi kesäloman aikana. Ensimmäinen lukiosyksy alkoi kesän tapahtumia pureskellen, yksinäisyyttä tuntien, ajoittaisen surun vallassa, omaa paikkaa uudessa koulussa etsien. En osannut silloin aavistaa, että elämällä olisi minulle varattuna vielä monta parasta ystävää, heitä, jotka kulkisivat rinnallani suruissa ja iloissa, välimatkasta ja elämäntilanteesta välittämättä.
kirjoittanut Erja
2025