Sukutarina: Joulutervehdys Lappajärven Matilta

Kirjoitan joulutervehdystä Torreviejassa Espanjassa, jossa joulua edeltävää aikaa vietetään paljon värikkäämmin kuin Suomessa. 

Palaan ensimmäisiin lapsuuden ajan jouluihin, jotka muistan. Kuusilapsisen perheen joulut olivat aineellisesti vaatimattomia, mutta muuten erittäin rikkaita. Niitä ajattelee vieläkin aina lämmöllä. Ei niitä lahjoja juurikaan ollut, mutta ei osattu paljoa odottaakaan. Noin 3-4 vuotiaan muistoihin piirtyy ensimmäiset kerrat joulupukista. Meille tuli pukki, joka otti minut syliin ja lauloi. Se tuntui pienestä pojasta pelottavalta. 

Niihin aikoihin kuului nykymittapuun mukaan vaatimattomaan jouluruokaan erottamattomana osana isän lipeäkala, jota hän oli Lappajärvessä avannossa viikkoja pehmentänyt. Paavo-veli muistaa myös riisipuuron ja jonkinlaisen sopan olleen mukana.  Äiti oli valmistanut leipää jouluaaton ruokailuun. 

Isä ja äiti lauloivat kumpikin Lappajärven kirkkokuorossa, hyviä olivat laulamaan ja molemmilla tarkka ”nuottikorva”. Kaikki heidän lapsensa ovat olleet laulamassa aikanaan eri kuoroissa. Minä nyt viimeisenä jatkan laulamista Vimpelin mieslaulajissa. Isä ja äiti olivat usean kymmenen vuoden ajan myös jouluaikaan laulamassa Lappajärven kirkossa. Joulunajan tapahtumista tämä jäi minulle erityisesti mieleen isästäni. Menetin isäni tosi nuorella iällä. Hän sairastui vakavasti ja menehtyi 54-vuotiaana. Voin sanoa, niin kun onkin, jäin paljon paitsi, mitä hän olisi voinut antaa, jos olisi elänyt pidempään. 

Anna-tädin perheen vierailu oli jouluaaton kohokohta. Anna-tädin mies Reino toimi hautausmaanhoitajana. Reino teki suurin piirtein kaikki Lappajärven hautausmaan työt käsipelillä. Töihin kuuluivat myös haudankaivuut. Hautausmaa oli aina priimakunnossa. Eräs tapahtuma on erityisesti jäänyt mieleen.  Olin jotain 15-17v. Oli kovat pakkaset, ja monta hautaa piti kaivaa. Reino pyysi minua kaivamaan yhtä hautaa. Sen tein, mutta pelkäsin siellä alhaalla. 

Anna-täti vieraili meillä jouluaattona kuolemaansa saakka.

Palaan -50 luvulle. Paavo-veljeni n. 16-18 v, minä kymmenen vuotta nuorempi. Paavo oli useana vuonna joulupukkina, kierrellen siinä lähistöllä useassa talossa. Olen kuullut jälkeenpäin, että pukille oli tapana tarjota ryyppy väkevää. Niin oli Paavollekin käynyt. Viimeinen paikka jouluaattona oli vierailla Lappajärven kirkkoherran perheessä. Paavo, joka siihen mennessä ei ollut väkeviä juuri maistellut, oli humalassa. Pukkiasia meni jotenkuten, mutta kirkkoherra tuli Paavon perässä ulos ja mainitsi: ” Ensi vuonna sitten tavataan toisissa merkeissä ja paremmassa kunnossa”.

Avioiduttuani aika nuorena Vimpelin Hietojan tytön kanssa, meillä oli jouluaattona tapana mennä vierailulle hänen kotiinsa Hietojalle. Siellä oli yleensä aina jouluaattona vaimon sukulaisia vierailulla lähes 20 ihmistä. Kerran mentiin Lappajärven yli jäätietä pitkin. Jäämatka oli n. 12 km pitkä, ja aikaa siihen kului noin 45 minuuttia. Minä ajoin meidän Valmetilla, ja tuore aviovaimo istui perunalaatikossa traktorin nostovarsien päällä. Päällä oli normaalit siihen ajan vaatteet. Nuori aviopari, eihän ne kylmyyttä tunne! Kun mentiin Hietojalle, oli vielä valoisaa. Olisin kyllä osannut sinne pimeässäkin. Ei minulla suunnistamisessa ole koskaan ollut ongelmia. Olenhan metsämies, joka kyllä osaa suunnistaa, jo silloin. Jään kesto ei pelottanut. Olin pikkupojasta lähtien asunut Lappajärven rannalla. Tiesin, milloin on turvallista mennä. 

Kerran jäätiin sinne yöksi. Vaimon isällä oli ollut tapana herättää porukka kahville jouluaamuna kuuden aikaan. Kahville oli mentävä, sitä ei saanut laistaa.

Valintoja

Armeijan jälkeen piti miettiä, mikä ammatiksi. Olin ennen armeijaa ollut kotona äidin apuna maanviljely- ja metsätöissä. Oli selvää, maanviljelijää minusta ei tule. Meidän tila oli niin pieni, eli voi sanoa elinkelvoton. Olin pyrkinyt kerran metsäopistoon, mutta en päässyt. Metsämiesura oli ollut haaveenani jo pikkupojasta lähtien.

Serkkuni Vesa, joka oli heti varusmiespalveluksen jälkeen jäänyt kanta-aliupseeriksi Kajaanin varuskuntaan, innosti minua pyrkimään armeijan leipiin. Panin anomuksen Keuruun varuskuntaan ja sain paikan opetusaliupseerina, kersantin vakanssilla. 

Vaimoni oli juuri valmistunut sairaanhoitajaksi. Hän sai sairaanhoitajan viran Keuruun varuskuntasairaalasta. Olimme ns. ”kapiaisia” molemmat.

Meille syntyi esikoinen melkein heti Keuruulle tulon jälkeen. Siihen aikaan äitiysloma oli vain kuukauden mittainen, joten lapsi joutui heti hoitoon. Siihen aikaan ei ollut vanhempainvapaita.

Ensimmäisen yhteisen joulun kolmistaan vietimme Keuruun varuskunta-alueelle rakennetussa upouudessa kerrostaloasunnossa. Se oli mieleenpainuva joulu. Joulukuusen sai hakea varuskunta-alueen metsistä. 

Urani opetusaliupseerina kesti vuoden. Olin hakenut metsäopistoon ja kanta-aliupseerikurssille. Sillä kertaa onni oli myötä, ja pääsin sisään molempiin. Valitsin toiveammattini metsämiesuran.

Siinähän tuli heti ongelmia. Olin päässyt kanta-aliupseerikurssille. Ilmoittautuessani varuskunnan komentajalle aikeistani vaihtaa alaa hän ”pillastui”. Sain kuulla aika kovaa tekstiä. Se ei päätökseni vaikuttanut. Vaikka korvat punaisena varmaan tilaisuudesta lähdin.

Lähdin Ähtäriin opiskelemaan metsäalaa. Vaimo ja pieni tyttö jäivät Keuruulle. Olihan jonkun tienattava, kun minulle ei ollut tuloja. Pääsin Ähtäristä aina viikonloppuisin käymään perheen luona.

 Ähtärin aluesairaalaan tuli sairaanhoitajan paikka auki n. vuoden päästä metsäopistoon menon jälkeen. Vaimo sai paikan. Siellä sitten asuimme minun opiskelujeni ajan.