<a
”Kuules Ammesmäen ruusu, nyt ei sitten enää kahauteta. Joulurauha on julistettu”. Nämä olivat Jussi-pappani sanat Fanni-mammalle, joka oli kotoisen Lappajärven Itäkylän Ammesmäeltä. He olivat tulleet totuttuun tapaan meille jouluvieraiksi.
Elettiin 50-luvun loppuvuosia ja olimme hiljakkoin muuttaneet takaisin Vaasaan, osoitteeseen Rantakatu 10. Meidän perheessä oli äidin ja isän lisäksi neljä alle kouluikäistä lasta, joista kolme oli poikaa ja minä ainoa tyttö. Taisimme olla tuohon aikaan aika tavallisen kokoinen perhe.
Asuntomme, kaksi huonetta ja keittokomero, sijaitsi kuudennessa kerroksessa. Lisätilaa antoi isohko eteinen ja kylpyhuone. Tämän päivän mittapuun mukaan asuimme tosi ahtaasti, mutta ei se lapsena ahtaalta tuntunut eikä sekään, että jouluksi joukkoon liittyivät isovanhemmat ja iso koira.
Ennen joulurauhan julistusta oli kyllä ehtinyt tapahtua aika lailla; isä oli hakenut isovanhemmat Lappajärveltä joulun viettoon. Ja voi sitä nyssäköiden ja tavaran määrää, kun he saapuivat eteiseen mukanaan papan pyydystämä jouluhauki ja joululahjat, jotka olivat osin vielä viimeistelyä vaille valmiita ja paketoimattomia. Pusseista löytyi riisiryynejä, palasokeria ja vaikka mitä ruokatarvetta. Ihan kuin ei niitä kaupungista saisi ostetuksi. Lapsia hätisteltiin eteisestä pois ja mammalle järjestettiin ompelupiste joulusiivottuun olohuoneeseen. Yöpaidan helma oli vielä kääntämättä ja villasukat päättelemättä. Jo silloin lapsena huomasin kyllä, että äiti vilkaisi isään sillä silmällä, että puuttui vain ääneen lausuttu lause ”anna mun kaikki kestää”. Mutta äiti ei sanonut ääneen yhtään mitään. Pappa kuitenkin vaistosi hieman kiristyneen ilmapiirin ja ehdotti, että lapset ja koira lähtisivat nyt ulos: lähdettäisiin perinteisesti antamaan Hovioikeudenpuiston rannan sorsille myös jouluruokaa. Ja sehän ei sisältänytkään mitään vanhoja leivänkannikoita, vaan Jussi- pappa kävi ostamassa tuoreen ruisleivän kaupasta ja sitä sitten heittelimme sorsille. Eksyi siitä varmaan palanen omaankin suuhun ja näin, että myös Roy-koira sai oman osansa.
Palasimme ulkoa ja joulurauhan julistuksen jälkeen odottikin kuusen koristelu. Koko huoneistoissa oli huumaava kinkun tuoksu, jonka äiti oli juuri ottanut uunista yön yli paistuneena. ”Voi, kun siitä saisi jo pienen palasen maistaa!” Kinkku unohtui, kun saimme koristella kuusen palloin ja itse askarrelluin koristein. Äiti laittoi aina kuusen nauhat ja isälle jäi vaativa latvatähden laitto. Siinä olikin ohjeen antajia yllin kyllin ennen kuin tähti joka kantilta näytti sievältä ja suoralta. Kuusessa olivat äidin asettamat aidot kynttilät. Ne sytytettäisiin vasta illemmalla.
Äiti oli jo kattanut joulupöydän ja Fanni-mammakin oli saanut lahjansa paketoitua, joten oli aika siirtyä jouluruuan äärelle. Joulupöytä sisälsi perinteiset laatikot: porkkana-, lanttu- ja imelletty perunalaatikko.Maksalaatikkoa meillä ei jouluna syöty, koska se oli enemmänkin arkiruokaa. Kalapöydässä oli lasimestarin silliä ja graavattua siikaa, jonka Jussi-pappa usein myös valmisti ja toi tullessaan. Salaattina rosollia ilman silliä ja tietysti myös itse tehtyä. Perunoita oli myös ja ihanaa ruskeaa kastiketta, joka oli maustettu kinkun liemellä. Kinkun saimme usein äidin kotoa Jurvasta, jossa oli teurastettu oman maatilan sika jouluksi. Sieltä tulivat myös porkkanat, perunat ja lantut eli söimme jo siihen aikaan lähiruokaa parhaimmillaan. Jälkiruuaksi oli luumukiisseliä, johon joulun kunniaksi kuului myös kermavaahto koristeeksi. Vatsat olivat täynnä tällaisen aterian jälkeen, vaikka emme me lapset tainneet niin paljon niistä laatikoista ja silleistä välittää, kinkku, perunat ja ruskea kastike taisi olla pääasialliset lasten ruuat, mutta kaikkia piti toki vähän maistaa.
Nyt alkoi olla ”muurahaisia housuissa” ja kyselyt joulupukin saapumisesta toistuivat lähes minuutin välein. Niinpä isä päätti lähteä katsomaan ulos, näkyisikö pukkia jo tulevan. Äiti viritteli radiosta joululauluja ja mamma luki meille ääneen raamatusta jouluevankeliumin. Pappa pidätteli meitä pois eteisestä, josta kuului kyllä kaikenlaista ähinää ja rapinaa. Ja siinä samassa myös Roy alkoi haukkua. Tiesimme, että nyt on joulupukki tulossa.
Ja sieltähän tuo pukki tuli! Hän kyseli, olimmeko olleet kilttejä ja miten oli pikkuveljeä hoidettu. Nuorimmainen veljistäni oli vasta vuoden vanha ja vanhin oli aloittanut syksyllä koulun. Kovin olimme mielestämme kilttejä olleet ja pukille laulettiin äidin avustuksella yhdessä ”Joulupuu on rakennettu” ja ”Joulupukki, joulupukki, valkoparta vanha ukki”. Ja sitten se alkoi: lahjojen jako. Jaakolle, Pekalle, Timolle, minua ihan jännitti, että enkö minä saa lainkaan. Mutta seuraava paketti oli minulle ja se oli iso ja kova. Kun lahjat loppuivat, pappa lähti saattelemaan joulupukkia ja kohta saapuikin isä, joka ihmetteli, että joko se pukki nyt jo ehti käydä. Hän oli kuulemma vilauksen nähnyt punaista ja porojen jälkiä lumisessa maassa.
Lahjoja availtiin ja ilon huudahduksia kuului tavan takaa. Minä sain ensimmäiset omat luistimet, harjoituskaunoluistimet, jotka olivat kyllä hieman isot, kun niitä sovittelin, mutta niihin pitäisi kuulemma mahtua useammatkin villasukat. Mutta ne olivat ihanan valkoiset ja kiiltävät, toisin kuin Pekan vanhat hokkarit, joilla oli tähän saakka saanut luistelua harjoitella. Pekka sai jääkiekkokypärän, Jaakko ensimmäiset sukset ja Timo pulkan, jossa oli ihana karva. Saimme myös villasukkia, lapaset, yöpaidan, pyjamat ja muuta tuiki tarpeellista. Suurin osa lahjoista oli itse tehtyjä. Äiti ei ollut malttanut avata vielä yhtään lahjaa, hänen mielestään oli niin ihana katsella toisten iloa heidän availlessaan pakettejaan. Äiti sai esiliinan ja ison kattilan. Isä puolestaan kirjan ja suklaarasian, joka avattiinkin hetimmiten ja kaikki saivat siitä suunsa makeaksi. Mamma ja pappa olivat saaneet ison huovan yhteiseksi lahjaksi ja Roy-koira luun, jota hän jo suurella innolla kolusi eteisessä, omassa rauhassaan.
Aikuiset joivat vielä joulukahvit ja meille lapsille oli mamman tekemää hyvää marjamehua, jossa oli paljon sokeria. Sen kanssa maistuivatkin pullapojat, jotka jokainen oli myös saanut lahjaksi ja piparit, joita äiti oli leiponut lasten kanssa ison kasan.
Pikkuhiljaa väki alkoi paneutua nukkumaan ja kun kurkkasin kerrossängyn keskimmäisestä kerroksesta, huomasin kuinka äiti sammuttaessaan kuusen kynttilöitä, sipaisi jotakin poskeltaan. Nyt tiedän, että se oli onnen ja kaipuun kyynel, johon liittyi niin ilo kuin kaipauskin. Ilo omasta perheestä ja kaipaus omia läheisiä kohtaan, jotka eivät olleet mukana joulun vietossa. Osa heistä oli omissa kodeissaan, osa jo poisnukkunut. Joulu on juuri tästä syystä niin ihmeellinen juhla, koska ilo ja kaipuu ovat siinä läsnä samanaikaisesti. Jouluun liittyy myös luontevasti eri sukupolvien yhdessäolo, josta syntyy muistoja vuosikymmeniksi eteenpäin.
Kirjoittanut Kaija Öörni 2015