Sukutarina: Hiljainen joulu

Elettiin vuotta 1957 Pulkkilan Laakkolassa. Maaliskuussa perheessämme oli jälleen iloinen perhetapahtuma, kun sisarusparvemme kasvoi pikkuveljellä. 

Jaakko Einari oli kolmastoista lapsi. Äidillä ja isällä riitti puuhaa, ja isommat sisarukset auttoivat kotiaskareissa ja pienempien hoidossa. Einari-veli kasvoi ja kehittyi potraksi pojaksi. Sain hoitaa pikkuveljeä antamalla tuttia. Sain myös pitää häntä sylissä, kun istuin sängyllä tai tuolissa. Kantaa en saanut, koska olin niin pieni. Ehkä vanhempani ajattelivat, että minulla ei ole tarpeeksi voimia, ja saatan pudottaa vauvan.

Syksyllä maahamme saapui kulkutauti nimeltään ”aasialainen”. Se kuulosti lapsenkin korvaan vaaralliselta. Olin silloin viisi- ja puolivuotias.

Einari-veli sairastui aasialaiseen. Isä vei hänet pian sairastumisen jälkeen kunnanlääkärin vastaanotolle. Einari sai sen ajan parhaat lääkkeet. 

Tauti paheni, kuume nousi ja ripuli kuivatti pienen poikavauvan. Isä lähti viemään veljensä taksikyydillä Einaria Ouluun sairaalaan. Sinne oli noin sata kilometriä matkaa. Isäni piteli Einaria sylissään, ja tunsi Einarin hengityksen lakkaavan. Isäni kertoi 91-vuotiaana, että se oli hänen elämänsä raskain hetki. 

Palattuaan kotiin sairaalareissulta isä laittoi Einarin äidin ja isän makuuhuoneen sängyn päälle. Kokoonnuimme kaikki Einarin ympärille, ja lauloimme ”Onpa Taivaassa tarjona lapsillekin”. Se oli kyynelin laulettu laulu.

Kun toiset olivat menneet kamarista pirttiin, niin menin sängyn viereen ja katsoin Einaria. Minun teki mieleni kantaa häntä, ja tämä oli ehkä viimeinen mahdollisuuteni. Vedin Einari-veljen jaloista lähemmäksi sängyn reunaa. Otin hänet syliini. Muistan vieläkin, miten lujasti puristin pikkuveljeäni sylissäni, ettei hän putoa. Menin pirttiin kantaen Einaria.

Äitini näki minut vauva sylissäni, ja sanoi, ettet sinä Kaarina saa kantaa Einaria. Onneksi isä huomasi tilanteen ja sanoi, että anna Kaarinan nyt kantaa Einaria, koska vahinkoa ei voi tapahtua. Einari on kuollut. Isälläni oli psykologin silmää, sillä hän ymmärsi kuoleman pelon häviävän, kun saa kantaa sylissä pikkuveljeä.

Hautajaiset pidettiin jouluaaton aattona. Tätimme mies Vilho Huhtala Kälviältä tuli siunaamaan veljemme haudan lepoon. 

Äiti itki Einarin poismenoa sanoen, että talo tuntuu niin tyhjältä. Me lapset yritimme lohduttaa äitiä, että ollaanhan me kaikki muut vielä tallella. 

Joulu oli hyvin hiljainen, koska yksi rakkaistamme oli poissa.

Kirjoittanut Kaarina Ahonen