Pääsimme vihdoin vierailemaan Kirsinnevalla sukutapaamisen yhteydessä lauantaina 12.8.2023. Kirsinnevalla on Hyytisen maita, jonne lehmät talutettiin laitumelle vielä 1940-luvulla. Paavo Hyytinen kertoo sukukirjan artikkelissaan ”Pitkä-Jussi ja vikkelä emäntä”, että Sohvi ja Pitkän-Jussi viettivät syyskesiä lehmäpaimenessa Kirsinnevalla. Erkki Hyytisen ja Aune Oksan (os. Kotiaho/Hyytinen) jälkeläiset muistavat vanhempiensa ja isovanhempiensa kertomukset Kirsinnevasta aikaisemmilta ajoilta, 1910 ja 1920-luvulta.
Ajoimme autoillamme Matti ja Paavo Hyytisen perässä. Käännyimme aina vain pienemmälle tielle. Järveä ei ollut lähimaillakaan. Matkaa keskustasta on kymmenisen kilometriä ja automatka kesti parikymmentä minuuttia. Siinä oli aikaa ihmetellä, kuinka vanhempamme tai isovanhempamme olivat kävelleet tietä pitkin lehmiä kesälaitumelle paimentaen. Pikkupaimenet olivat silloin vähän toisella kymmenellä. Millaisiahan tiet olivat silloin? Mitä heillä oli mukana? Reikäleipää? Jauhoja?
Helvi Mämmi (s.1914) kertoi haastattelussa: ”Oltiin Kirsinnevalla paimenessa. Siellä oli navetta, tupa, kaivo ja kellari. Me ei tykätty, kun miehet tulivat, kun heille piti laittaa ruokaa. Kerran oltiin menossa Kirsinnevalle, ja hevonen pillastui, kun auto tuli vastaan. Kärryt menivät mukkelis makkelis. Pellot oli aidattu, lehmät olivat metsässä. Yhteinen navetta Antti Hyytisen kanssa. Pitkätuvan väellä oli navetta myös. Kelloa ei ollut, katsottiin auringosta aikaa, kello oli kolme iltapäivällä, kun se katsoi avoimesta ovesta.”
Aune Oksa (s.1906) on kertonut, että Kirsinnevalla kirnuttiin myös voita. Maitoa tuskin riitti kirnuttavaksi Sohvin ja Pitkän-Jussin aikaan 1940 ja 1950 luvuilla, jolloin laitumelle vietiin hiehoja tai pian poikivia lehmiä, eli maidontuotanto oli vähäistä. Joskus, kun ylimääräistä maitoa jäi, se säilytettiin kellarissa ja kuljetettiin hevosella tai pyörällä Hyytiälään.
Matti ja Paavo Hyytisen sisko Hilkka Vanhamäki (s. 1931) on kertonut olleensa heinätöissä Kirsinnevalla. Kerran, haravoidessaan heiniä kasaan, hän oli nähnyt lähistöllä käärmeen. Hilkka oli säikähtänyt ja iskenyt käärmettä haravalla. Kaikki puiset haravanpiikit olivat sinkoilleet ympäriinsä, eikä haravasta ollut enää heinätöihin. Tarina ei kerro, mitä tapahtui käärmeelle. Niitä oli kyllä ollut 1900-luvun puolivälissä enemmänkin, mutta Matin mukaan Nikolai-setä oli hoidellut ne pois näkyvistä.
Myös Viljo Hyytinen (s. 1911) on myös viitannut muisteluissaan heinäntekoon. Hän on kertonut joulun aikaan Kirsinnevalta haetusta heinäkuormasta ja samalla joulukuusesta. Helvi Mämmi kertoi muisteluissaan, että heinänteko järjestettiin eri Hyytisten talojen mailla aina samaan aikaan, ja tehtiin yhdessä, vuoronperään. Näin Hyytiset auttoivat toinen toisiaan.
Nousimme autoistamme tien loputtua, vanhan niityn ja metsäpahasen liittymäkohdassa. Kävelimme metsäautotietä kymmenisen metriä, ja asettauduimme kuuntelemaan Matti ja Paavo Hyytistä, joilla on muistikuvia Kirsinnevasta lapsuudestaan.
Väkeä Kirsinnevalla:
Oikealta Matti Hyytinen, Paavo Hyytinen, Kari Melleri, Maija Oksa, Hilkka Oksa, Aimo Oksa, Essi Systä, Petteri Systä
Alkaen oikealta Kirsti Kaustara, Reijo Mononen, Eero Huhtala (etualallla), Taina Tuohimaa, Riina Tuohimaa, Leena Hyytinen, Raimo Tuikka, Inkeri Tuikka, Aimo Tuikka, Ritva Tuikka ja Outi Hyytinen
1900-luvun navettaa, mökkiä, kellaria eikä kaivoa enää ollut. Paikalle oli rakennettu metsäkämppä huusseineen ja vajoineen myöhemmin. Halkokuorma odotti peräkärryssä noutajaa. Eli Kirsinnevalla on vielä tehtävänsä, vaikka siellä ei enää ole lehmiä laiduntamassa!
Kaivon paikka löytyi, mutta mökin paikka jäi arvailujen varaan. Lahonnut ja kattoa vailla ollut mökki oli purettu joskus 1980-luvulla. Mutta löytyi tiilenpala, jonka arveltiin kuuluneen mökin tulipesään. Tämä yhdisti meitä eri puolelle Suomea asettuneita sukulaisia. Seisoimme Sohvin, Pitkän-Jussin, Helvin, Ailin ja Aunen jalanjäljissä, esi-vanhempiemme, jotka nostivat kaivosta vettä juodakseen, ja oikaisivat jalkansa kesäiltana mökin olkipatjoille.
Eräs itäsuomalainen sukuumme kuuluva poimi muhkean herkkutatin maasta. Onkohan sieniä osattu täällä Etelä-Pohjanmaalla hyödyntää ruokailussa silloin sata vuotta sitten? Viiliä silloin ainakin syötiin, ja sen erinomaisuus toistuu jokaisen kertojan suussa. Ilmeisesti viiliä ei saanut kotona joka päivä. Viilipytyt laitettiin tekeytymään mökin yläosaan. Joku muistaa puisen viilipytyn syttyneen joskus palamaan, koska tyhjä viilipytty oli jäänyt lojumaan liian lähelle tulipesää.
Metsän laidasta löytyi villivadelmia. Niitä ovat esivanhempamme varmasti pistelleet suuhunsa. Sääsket inisivät korvan juuressa, ja nekin oletettavasti kuuluivat lapsuuden kesiin Kirsinevalla sata vuotta sitten.
Pulkkilasta, Oulaisista ja Haapavedeltä lähtöisin oleville sukulaisille tämä käynti oli hieno kokemus, josta saamme kiittää Lappajärven sukulaisia. Löysimme vain metsä- ja niittypahasen, mutta saimme hetkeksi eläytyä esivanhempiemme muistoihin onnellisista lapsuuden päivistä keskellä metsää. Vaikka esivanhempamme saivat jo lapsena ison vastuun huolehtiessaan lehmistä, Kirsinnevalla elettiin hetkessä ja vapaina kodin askareista, uusista päivistä nauttien.
Outi Hyytinen (2023)
Kiitos Matti ja Paavo Hyytiselle faktojentarkistuksesta
