KOLUMNI: Elämälle kiitos

Esa ja Riitta Hyytinen kummityttönsä
Hanna-Marian kanssa

Suomenruotsalainen kirjallistieteen professori emerita Merete Mazzarella on kirjoittanut yleistajuisia, ei tieteellisiä kirjoja vuodesta 1985 alkaen. Ensimmäinen on ”Ensin myytiin piano”, joka sai runsaasti julkisuutta.  ”Elämän tarkoitus” ilmestyi vuonna 2017. Kirjassa hän käsittelee muun muassa suhtautumistamme kuolemaan ja suruun. Hän lainaa ruotsalaista tutkijaa Annette Forsbergiä, joka kuvailee nykyaikaisia sururituaaleja. Tutkijan mukaan media muuttaa sururituaalista kertoessaan yhden käsittämättömän tapahtuman täysin toistensa kaltaiseksi, yleisölle tutuksi ja turvalliseksi. Kuolema ja suru eivät tunnu enää niinkään käsittämättömiltä.

Mennään turmapaikalle tai osallistutaan muistohetkeen, halataan toisia, itketään ja puhutaan vainajista ihanana ihmisenä. Tuodaan turmapaikalle kukkia, pehmoleluja ja kirjeitä. Haastatellaan uhrien omaisia, mutta haastateltaviksi kelpaavat myös henkilöt, jotka kertovat ”hän oli yhden meidänluokkalaisen kaveri”. Syntyy myös kiusaus kuvata suhdetta läheisemmäksi kuin se olikaan.

Tyypillisiä otsikoita on ”Koko paikkakunta suree”. Luultavasti juuri yhteisöllisyyden tunne tekee nykyajan sururituaaleista niin houkuttelevia. Lopuksi Forsberg toteaa, että artikkelit lopulta käsittelevät meidän omaa kuolemaamme, jota meidän on niin vaikea hyväksyä.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta armollisuuttakin tarvitaan, puolin ja toisin.

Olen säästynyt yli 50-vuotisen avioliittomme aikana puolison, lasten ja lastenlasten kuolemista. Siitä olen joka päivä kiitollinen. Anoppini jäämistöstä löytämästäni vuoden 1885 rukouskirjasta löytyy teksti: ”Varjele meitä, laupias Herra Jumala pahasta äkillisestä kuolemasta”. Ikääntyessäni olen oppinut suhtautumaan levollisemmin väistämättömään eli kuolemaan, sana jolla on liikaa negatiivisia arvolatauksia.

Kun toisinaan katselen ikääntyneitä, pitkään yhdessä eläneitä pariskuntia ajattelen, kumpi heistä joutuu jäämään ensin yksin? Miten hän järjestää elämänsä puolison kuoleman jälkeen?  Saattaa olla, että syväkin suru muuttuu kaipaukseksi. Kuvittelen, että kukaan ei kestä pitkittyvää surua. Kaipauksesta löytyy lohdullisuutta, voi ajatella hyviä yhteisiä hetkiä. Vaikka yhteiselämässä olisi ollut riitaa ja syyllistämistä, kaipauksen myötä voi antaa lopullisen anteeksiannon myös itselleen.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta armollisuuttakin tarvitaan, puolin ja toisin.

Yhteisöllinen suru ei ole moitittavaa.  Suhtautuminen uhrien omaisten kannalta voi olla kaksijakoista; tämä on meidän surumme, ei noiden ulkopuolisten. Parempi kuitenkin, että meiltä löytyy empatiaa myös tuntemattomille henkilöille. Empatiavaje ei saisi lisääntyä.  

Kirjoittanut Esa Hyytinen


Hyytisen sukuseura julkaisee kolumnisarjassa sukuseuraan kuuluvien henkilöiden kirjoituksia neljä kertaa vuodessa. Kirjoituksen aihe on kirjoittajan itse valitsema, ja kirjoittaja vastaa kolumneissa esitetyistä mielipiteistä.