Me lapset saimme oman tyhjän valokuva-albumin lahjaksi jouluna 1966. Vanhempani olivat teettäneet meille valokuvia albumeja varten. Saimme liimata kuvat itse ja kirjoittaa alapuolelle kuvatekstin. Olin juuri oppinut kirjoittamaan kaunokirjoitusta. Eräässä kuvassa poseeraavat vanhempani, vanhempi veljeni Pentti kissa sylissään, minä (4v) sekä kesävieraamme. Kuvan alla lukee kesken jäänyt lause: Kerran kesällä olimme.
Mitähän ” kerran kesällä olimme”? Ehkä olimme juuri lähdössä linja-autolla jonnekin, sillä isälläni on virkalakkinsa päässä. Hänellä oli silloin linja-autoyritys. Mutta äiti poseeraa esiliinassaan, joten ainakaan äiti ei ollut lähdössä. Ehkä kesävieraamme olivat lähdössä, ja he halusivat ottaa kuvan? Tuohon aikaan kuvia otettiin harvoin, ja ottohetki tallensi yleensä juhlan tai tietyn elämän virstanpylvään.
Tämä kuva on sommittelultaan haparoiva, sillä jalat on rajattu sääristä poikki, ja tyhjää taivasta on paljon. Katselen kuvaa kuitenkin muistona menneestä, joten sommitteluseikat eivät haittaa. Kuvassa on paljon mielenkiintoista katseltavaa. Vaatetuksemme kertoo ajasta kuusikymmentä vuotta sitten. Seisomme ”pöntöksi” kutsumamme puisen altaan vieressä, joka toimi kesällä lasten pulikointiammeena. Se oli entinen kylämeijerin kirnuastia. Aitassamme oli toinenkin tällainen allas, ja siinä säilytettiin jyviä. Näin silloin kierrätettiin.
Kuvassa on myös leikkimökki. Luulen, että lastenhoitajaäitini kannusti isääni kustantamaan mökin. Isäni suhtautui hankintoihin harkitsevasti, sillä hän yleensä pyrki noudattamaan Alina-äitinsä neuvoa: ”Älä hanki mitään, mitä et tarvitse.” Ehkäpä isäni kuitenkin ajatteli, että leikkiminen on tarpeellista. Mökin rakensi joku kesävieraistamme. Muistan, kun se kuljetettiin traktorilla autotallin takaa pihan poikki paikoilleen. Seurasimme kuljetusta jännittyneenä. Mökki kesti kuljetuksen, ja toimi ensin leikkimökkinä, sitten vanhimman veljen teinivuosien kesämökkinä ja viimein varastona. Enää sitä ei ole, kuten ei muutakaan valokuvassa näkyvää esineistöä.
Leikkimökin kuistilla näkyy Erkki-vaarin tekemä valkoinen joutsenkiikkutuoli, jonka lähes kaikki 40 Erkin lapsenlasta tunnistavat, sillä hän tietääkseni teki sellaisen joka perheelle. Kiikussa oli joutsenen muotoiset sivuosat, ja vanerista taivuteltu istuinosa. Siinä oli turvallista keinua. Ajattelikohan vaari, että on tarpeellista välillä hengähtää? Kiikutella ajatuksissaan joutsenkeinussa ja tai rupatella hetken valokuvan taustalla olevassa parikeinussa, jonka hän myöskin rakensi? Jos vaari olisi toteuttanut tiukasti Alina-vaimonsa neuvoja, ei hän olisi tehnyt keinuja joutenoloon, vaan keskittynyt korvojen (puusaavien) tekoon kyläläisille, sillä niitä kauppaamalla sai vanhetessaan elantoa.
Kuvaa tarkasti katsellessaan voi nähdä pyykkinarut peltoa vasten. Näen kuvassa kuitenkin mielessäni linja-auton. Kun isän Scania-linja-auto hyytyi jollakin matkalla, se hinattiin pyykkinarujen kohdalle. Uusi pyörivä pyykkiteline pystytettiin leikkimökin taakse. Leikimme koko kylän lasten voimin linja-autossa vuosikaudet. Isä käytti auton osia erilaisiin tarpeisiin. Auto oli lopulta niin riivityn romun näköinen, että ympäristölautakunta määräsi sen hävitettäväksi. Tarpeellinen määrättiin tarpeettomaksi.
Jos me ihmiset olisimme noudattaneet aina Alinan (s. 1888) neuvoa viime vuosisadalta tähän päivään asti, meillä tuskin olisi ympäristökatastrofia. Mutta olisiko meillä älypuhelinta, pölynimuria tai muuta nykyihmiselle tarpeellista? Uuden tarpeellisen välineen kehittäminen vaatii aina ”turhia hankintoja” eli jonkun on aina testattava vielä valmistusvaiheessa olevaa tuotetta. Jonkun on uskottava uuteen tarpeeseen. Tuskin Alina halusi neuvollaan jarruttaa kehitystä. Mutta turhaa kuluttamista hän halusi hillitä.
Muistini täydentää valokuvaa, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä olin kirjoittamassa 7-vuotiaana valokuvan alle, kun joku tai jotain keskeytti kirjoittamisen. Vaikka näytämme koko sakki siltä, että olemme juuri keskeyttäneet puuhamme valokuvausta varten, tekisi mieleni täydentää lausetta sanalla jouten.
”Kerran kesällä olimme” -joutenoloa kaikille. Alina-mummun neuvoja ja Erkki-vaarin tekoja kunnioittaen.
kirjoittanut Outi Hyytinen
2023
Hyytisen sukuseura julkaisee kolumnisarjassa sukuseuraan kuuluvien henkilöiden kirjoituksia kaksi kertaa vuodessa. Kirjoituksen aihe on kirjoittajan itse valitsema, ja kirjoittaja vastaa kolumneissa esitetyistä mielipiteistä.