Outi Hyytisen juhlapuhe sukujuhlassa 2020

Hyvät sukulaiset, läheiset ja kaukaiset, ja muut paikalla olijat.

Viisi vuotta sitten sain sähköpostin Australiasta serkultani Helenalta. En tuntenut häntä, olimme vaihtaneet muutaman kirjeen yli neljäkymmentä vuotta sitten. Helena kertoi, että hän on tulossa Suomeen. Voitaisiinko tavata?

Kun Helena astui autosta ulos portinpielessämme, tiesimme heti, että tunnemme toisemme. Loikkasimme heti suoralta kädeltä sellaisiin asioihin, joista vain läheisimpien ystävien kanssa puhutaan. Meillä oli muistoja toistemme isistä. Muistot saivat meidät hihittelemään tai ihmettelemään. Löy- simme isistämme samankaltaisuuksia. Kumpienkin vanhemmat olivat uskovaisia. Helenan äidin pahin sanonta oli ”näytän sinulle närhen munat”.

Helena on syntynyt ja asunut ikänsä Australiassa, eli ympäristötekijät ovat hänen elämässään täysin toisenlaiset kuin omani. Siitä huolimatta hän vaikutti tutulta, kuin siskolta. Helena sitä paitsi näytti ihan mummumme Alinan näköiseltä, ainakin silloin, kun häntä harmitti pilalle mennyt Miso-keitto. Ihan säikähdin tuota samannäköisyyttä.

Mutta meidän isämmehän olivat sisaruksia, emme me. Olimme kuitenkin saaneet välillisesti saman perhetaustan tuomia tapoja, eleitä, käytäntöjä omaan käyttäytymiseemme ja elämäämme. Pystyin havaitsemaan nämä perityt asiat selvästi, koska minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta hänen seurastaan, kuten monien muiden täällä olijoiden seurasta.

Tämä sama tuttuus lehahti vastaan uudelleen tavatessani pikkuserkkuni Esan. Meidän isoisämme ovat veljeksiä, eli saman äidin ja isän kasvattamia. Aloimme heti Esan kanssa kertoa toisillemme sukutarinoita. Ja minä aloin kiusoitella häntä, kuten veljiä kiusataan, tietenkin lämpimästi. Taisi Esakin innostua tapaamisesta, sillä unohti lähtiessään puhelimen ja muuta kuistin pöydälle, mutta ehdin juoksuttaa ne hänen peräänsä.

Nämä kohtaamiset olivat voimaannuttavia. Ennen olin ehkä hieman vältellyt sukua, mutta asenteeni alkoi muuttua.

Tutussa seurassa kukaan ei vaadi mitään, eikä itsekään kannata vaatia. Keskustelemalla ja vertailemalla kokemuksia oppii ymmärtämään syitä omien vanhempiensa käyttäytymiseen tietyissä tilanteissa, sellaisissakin, josta on jäänyt haavoja. Ja ehkä tämän tiedon avulla oppii itse olemaan toistamatta sellaisia tapoja tai perinteitä, jotka eivät ole rakentavia. Elämä synnyttää kuitenkin uusia traumoja joka perheessä. Niitäkin voi oppia käsittelemään, kun osallistuu keskustelemalla hyytisterapiaan.

Sukulaisia on siis hyvä tavata eikä paeta. Kun ottaa yhteyttä vuosien jälkeen, ovat sukulaiset yleensä ilahtuneita. Hyytiset ovat pohjimmiltaan hyviä, ja jos on joskus sattunut äkkivääränä jotakin loukkaamaan, ei väliä, sillä Hyytiset eivät ole pitkävihaisia. Pitää olla rohkea, saa olla Hurja-Hyytinenkin. Kyllä Hyytinen ymmärtää toista Hyytistä.

Luin juuri presidentti Barack Obaman nuoruusajan muistelmat ”Unelmia isältäni Kertomus rodusta ja sukuperinnöstä”. Barack kertoo pitkästä tiestään ja kasvustaan etsiessään paikkaansamaailmassa. Hän luuli monien vaikeuksiensa johtuvan siitä, että hän on tummaihoinen. Vasta kun hän, isänsä jo kuoltua, meni tämän kotimaahan Keniaan, hän sai rauhan etsinnöissään. Hän sai tietää isänsä taustasta, ja monet asiat loksahtivat paikoilleen. Hän tapasi Obaman suuren perheen, johon hän tunsi kuuluvansa.

Tämä kirjamme on täynnä tarinoita meidän kaikkien juuristamme. Me kuulumme tähän suureen perheeseen, sukuun, josta voimme ammentaa voimaa, itseluottamusta ja ymmärtämystä elämäämme.


Noin vuosi sitten Johannes-serkkuni otti minuun yhteyttä. Hän oli saanut käsiinsä talvisodassa noin parikymppisenä kuolleen Lauri-setämme kirjeet. Johannes kysyi, voisinko kirjoittaa noista kirjeistä artikkelin sukukirjaamme. Olin tietenkin innoissani, koska en tiennyt mitään Laurista. Hänestä ei Alina-mummo koskaan puhunut, tai ainakaan en muista hänen puhuneen. Sitä paitsi nuo kirjeet ovat sellaista sukuperintöä, joka on jaettava kaikille mahdollisille sukulaisille. Niiden kautta voimme ankkuroida jopa lapsemme maamme historiaan.

Lukemalla nuo kirjeet ja referoimalla niitä pääsin lähelle nuoren maalaispojan ajatusmaailmaa. Elin talvisodan hetket hänen kauttaan. Aloin lukea enemmänkin talvisodasta ymmärtääkseni, mitä vanhempani perheet ovat kokeneet. Myöhemmin kirjaan tuli toinenkin koskettava talvisotatarina.

Olin päässyt kirjoittamisen intoon, ja yritin houkutella kirjoituksia sukukirjaan muiltakin sukulaisilta. Eräs serkuistani, Marjatta, kertoi, että Oiva-setämme oli antanut hänen siskolleen Ritvalle Alina-mummun Australiaan lähettämät kirjeet. Syntyisiköhän niistä jotakin?

Voitte kuvitella, olin pyörtyä hämmästyksestä ja ilosta, kun sain kirjeet käsiini. Kaksikymmentä vuotta sukumme historiaa vuodesta 1960 vuoteen 1981. Ilman muuta nämäkin kirjeet on tuotava esiin sukulaisille. Siispä, koska minulla sattui olemaan aikaa, aloin kahlata noita ohuenohuita lentopostikirjeitä läpi. Tutustuin vaariin, joka teki viimeiseen asti kaljatynnyreitä ja saaveja. Vaarin kä- siala on selkeää ja ajatuksenjuoksu hyvin muotoiltu paperille. Hän ehti osallistua kirjeiden kirjoittamiseen noin vuoden ennen menehtymistään. Alina-mummun ajatukset hyppelehtivät tajunnanvirtana sinne tänne, kuten tässä esimerkissä 60 vuoden takaa: ”tuo isän jalkahan se vähän käyntiä hiljentää/ pyörällä menee hyvin / Maailman poliittisella taivaalla on nykyään synkät pilvet / eilen ratiossa kuulu/ ei ne sovi ees neuvottelemaan siellä korkean tason konferenssissaan/ on kaikki niin suuria olemuksia ja aikeita/ saapa nähä miten kahakassa käy/ ei se käy pahemmin kun on aijottu / Vein justiin maitohinkkini navettaan Annikki tilkko ja Taavi ruokki sikoja/ illalla laski niitä / sanoi olevan nykyään yhtä vaille 70mentä emaakkoin kansa/ tällä viikolla vie Valiolle 15” (18.5.1960)

Tällaista. Ilman pisteitä ja pilkkuja, pienellä käsialalla kirjoitettua suoraa pötköä, 350 kirjettä.

Vähitellen kokonaisuus alkoi hahmottua päässäni. Siitä tuli kirjan laajin artikkeli, mutta onneksi löysin paljon kuvia omista ja sukulaisten albumeista keventämään tekstiä.

Sitten tuli tammikuu 2020. Esa houkutteli minut kirjatoimikunnan kokoukseen. Siellä olivat Johannes, Matti, Pirjo, Kari… muutamia mainitakseni. Perhettä, johon kuulun!

Jotenkin se vaan meni niin, että huomasin olevani yhtäkkiä keskellä Hyytisten tarinoita. Ne liikuttivat, naurattivat, mietityttivät. Yhteisiä, hyytismäisiä piirteitä löytyi monesta tarinasta. Ja niin aloin hahmotella niistä kokonaisuutta.

Ensin minun piti selvittää, että kenestä noissa tarinoissa kerrotaan, ja kuka kertoo. Onneksi minulla oli apuna vanha sukukirja, joka selvensi joiltain osin asiaa, mutta toisaalta rönsyillessään sinne tänne, se sekoitti asiaan vihkiytymätöntä päätäni.

Paras tapa yrittää selvittää, kuka on kukin, on hahmottaa asia itsensä kautta. Mutta kun sukukirjaa lukee muutkin…kaikkien pitäisi pystyä selvittämään sukulaisuutensa.

Muistin tarinan äijästä, Matista, ja hänen vaimostaan, tarinan, jota kerrottiin toistuvasti sukulaisten häissä. ”Eikö sitä äijää näy?” huuteli äijän puoliso Maria miestään. Äijä on isäni vaari. Tajusin, että kaikki me alkujaan Hyytiset olemme jollakin tavalla sukua äijälle. Niinpä piirsin kartan, jossa jokainen kirjoittaja ja kirjoituksen kohde on sijoitettuna suhteessa äijään. Arvaatte varmaan, että tuosta sutusta ei olisi saanut Erkkikään selvää…

Kerroin tästä ideastani sukukirjakonkarille Mellerin Karille. Hän totesi, että hän oli viime sukukirjan julkaisutilaisuudessa esitellyt äijän äidin, Helenan, vastaavanlaisesti, alkuäitinä, jolle kaikki ovat su- kua. No niinpä tietysti, eli olin keksinyt pyörän uudelleen, tosin tankopyörän naistenpyörän sijasta. Harmi. Miksi en keksinyt Helenaa, hänhän on sentään nainen! Tämä johtui siitä, että äijästä oli tarina, Helenasta ei.

Äijä on mielessäni hiukan ristiriitainen hahmo…hänen sanotaan olevan karmaatti, eli tulinen ja kiihkeä sekä äkkipikainen. Eli sellainen hyytismäinenkö? Ajatelkaa nyt, miltä alle kaksikymppisestä Alina-miniästä mahtoikaan tuntua, kun äijä otti häneltä rahat, joilla Alinan piti matkustaa Kana- daan. Ne oli Erkki-puoliso tienannut, ja lähettänyt rakkaalleen. Tulkoon Erkki sieltä takaisin kotiin, oli äijä sanonut, ja lyhentänyt rahoilla talon velkoja. Julmettu äijä. Eikö tuollaisen äijän muisto kan- nattaisi päinvastoin yrittää unohtaa?

Tässä vaiheessa kirjaan oli jo tullut sellaisia tarinoita, jota oli suvussa yritetty unohtaa jo vuosikymmeniä. Emme tietenkään halunneet repiä vanhoja haavoja auki. Halusimme kertoa vaietuista asioista, jotta ymmärtäisimme syy- ja seuraussuhteita. Jotta emme olisi liian ankaria vanhemmillemme. Jotta edes yrittäisimme vähän antaa anteeksi.

Siksi äijä on tärkeä jättää kirjaan. Jotta muistaisimme, emmekä unohtaisi. Äijä on sukulaisemme, eikä tosiasialle voi mitään. Se on hyväksyttävä.

Suttupiirros jalostui tuon oivalluksen jälkeen hyvin yksinkertaiseksi graafiseksi esitykseksi, jossa esitetään kirjoittajan ja kirjoituksen kohteen sukulaisuussuhde äijään.

Äijä muhi päässäni enemmänkin. Pitäisikö piinata lukijaa äijällä vielä otsikon verran?

Vaikka ”Eikö sitä äijää näy” on ilmeisesti jo vähän vanhuudenhöppänän Marian hokema, siinä on kuitenkin viisautensa. Ensinnäkin hokemaan liittyy tarina meille jälkipolvelle, ja tarinoilla ankkuroimme itsemme kulttuuriimme ja juuriimme. Sukukirjan lukeminen on juuriensa selvittämistä, ja oikeastaan oman itsensä etsimistä. Eikö sitä äijää näy? Asuuko sisällämme äijä, tuo kiihkeä, tulinen hyvä Hyytinen? Mitähän asialle voisi tehdä, olisiko sitä syytä vähän jalostaa? Voisiko itseensä suhtautua hiukan enemmän armahtavasti, jopa humoristisesti?

Esa, kirjatoimikunnan puheenjohtaja, antoi suostumuksensa kirjan nimeksi. Muilta en kysynyt, sillä luultavasti Hyytisten porukassa demokraattisesti toimiminen olisi kestänyt liian kauan, ja kirjan ilmestymisellä oli aikataulu.

Entä kirjan kansi, miten se syntyi? Sekin jalostui ja yksinkertaistui matkan varrella. Tyttäreni Tuuli on suunnitellut kannen. Hänen mukaansa kaikki lähti H niin kuin Hyytinen tai historia -kirjaimesta. Hänellä oli ajatus kuvakollaasista, joka rakentuisi H:n ympärille. Siihen tulisi valokuvia äijästä ja muita kuvia eri aikakausilta, jotka olisi leikattu irti taustastaan. Hän kertoi kiiltokuvaenkeleistä, joita hän sai äidiltäni. Ehkä niitäkin tulisi mukaan… Mutta kun hän työsti kantta, liitelivät enkelit pois ja äijäkin häipyi. Jäljelle jäi vain huuhkaja, tuo teräväkatseinen tarkkailija, jonka nimityksestä arvellaan tulleen Hyytinen-nimen. Takakannen valokuva löytyi Taavi-sedän albumista. Ylevän tekstin takakanteen riimitteli Esa, ja kansi oli valmis. Se antaa lukijalle tilaa ajatella, ja ehkäpä herättää mielenkiinnon.

Yritin toimia oikeudenmukaisesti ja lempeästi kaikkia kirjoittajia kohtaan muokatessani kirjoituksia ja kuvia. Lähetin kymmeniä, ehkäpä yli sata sähköpostiviestiä, ja puhuin puhelimessa useita tun- teja. Oli hurjaa mutta ihastuttavaa löytää uusia sukulaisia. Kiitän nöyrästi kaikkia kirjoittajia. Tekstejänne ja kuvianne oli antoisaa käsitellä.

Eniten olin tietenkin yhteydessä Esaan. Melkein rakastuin tuohon herkkäsieluiseen etsijään, joka neuvoillaan ja pohdinnoillaan sai minut jaksamaan tässä projektissa. Kiitos Esa, on hienoa olla sinunlaisesi ihmisen sukulaistyttö.

Tutustuin Matti Hyytiseen, mainioon pikku-pikkuserkkuuni, joka vastasi aina heti viesteihini ja kannusti minua viimeiseen asti. Kiitos Matti.

Ja tutustuin tarmokkaaseen pikkuserkun tyttöön, Pirjoon. Löytyi sielunsisko, joka sai kirjoituksellaan minut itkemään ja nauramaan yhtä aikaa. Kiitos Pirjo noista hetkistä.

Sitten haluan kiittää serkkuani Johannesta, joka oli minulle loppumetreillä kuin vahva puu, johon nojata. Tutustuimme tämän projektin aikana uudelleen. Se on hienoa.

Haluan kiittää myös suuresti sukumme nykyistä Runebergiä. Anteeksi nyt pikku-pikkuserkkuni Kari Melleri, kun kutsun sinua Runebergiksi, mutta puhut kuin Runeberg. Arvostan ja kunnioitan sitä, että jaksoit kaivaa sukumme alkuhistoriaa esille. Kirkonkirjoista ja muista dokumenteista löytyneet faktat kertovat asioista, joita tapahtui suvussamme kauan aikaa sitten. Nuo faktat kertovat Hyyti- sestä, joka on sydämessään kokenut elämän tuomat mullistukset, yksinäisyyden, tuskan, riemun ja rakkauden. Ajatelkaa äitiä, joka menettää kaksi lastaan ison vihan aikana Venäjälle? Kohtuutonta. Mutta mikä ilo täyttääkään sydämen, kun poika tulee Venäjältä takaisin 18 vuoden jälkeen?

Kari, kirjoituksiesi lisäksi olet tehnyt käsittämättömän työn kootessasi sukutauluja. On ollut hienoa tutustua sinuun. Ja ihan totta, todistit, että Johan Ludvig Runeberg on yksi sukulaisistamme, eli ei omena kauas puusta putoa.

Viimeiset kiitokset annan kultaiselle siskolleni Päiville ja rakkaalle aviomiehelleni Veijolle, jotka olette kärsivällisesti myötäeläneet tässä juoksussa. Veijosta vielä, että hänessäkin on vähän hyytismäisyyttä, lieneekö meillä samoja esi-isiä, kun on savolaispoika.

Sitten minun on kerrottava vielä Hyytisten roikkuvasta vasemmasta silmästä. Huomaatte sen, kun katsotte itseänne peiliin ollessanne väsyneitä. Kaikkien Hyytisten omituisuuksien lisäksi sekin näyttää periytyvän.

Kävimme kesälomareissulla mieheni kanssa Porvoossa, jossa Runebergit asuivat kolmisenkym- mentä vuotta. Heidän kotinsa on Suomen ensimmäinen kotimuseo. Pitihän sitä mennä katsomaan sukulaismiehen kotitaloa. Tutkiskelin Johanin kirjahyllyn sisältöä eräässä huoneessa, kun mieheni tuli hihitellen luokseni. Katso, näetkö Hyytisten roikkuvan silmän tuossa Runebergin nuoruuskuvassa? Ja siinähän se oli. Myöhemmissä Runeberg-maalauksissa sitä on siloteltu tai se on piiloutunut silmälasien alle. Tämä on uskomatonta, mutta totta. Ainakin minulle ja miehelleni.

Aino Sibeliuksen elämästä kirjoittanut Riitta Konttinen lainaa kirjansa alussa englantilaista kirjailijaa Virginia Woolfia. Lainaan tässä puheeni lopuksi tätä lainauksen lainausta: —koska nykyjään tie- detään niin paljon sellaista, mitä ei ole ennen tiedetty, on väistämättä kysyttävä, onko kerrottava vain suurmiesten elämä. Eikö kuka tahansa, joka on elänyt elämän ja jättänyt jälkeensä tietoa, ole elämänkerran arvoinen – olipa hän onnistunut tai epäonnistunut, ollut saamaton tai ahkera? Entä mitä on suuruus? Entä pienuus?

Minusta jokainen kirjoitus tässä kirjassa on ansainnut tulla kerrotuksi. Toivotan antoisia lukuhetkiä.