<a
Alakoululainen poikamme toi kotiin parin kämmenen kokoisen virkatun liinan, johon oli solmittu vihreitä villalangan pätkiä. Pätkien seasta pilkotti virkattuja oransseja pitkulaisia ”häntiä”. Joonas esitteli iloisena käsityötään: Hän oli tehnyt koulussa kannettavan porkkanamaan!
Minä olen kuljettanut koko elämäni mukanani palan metsää.
Kotimme pirtin keskimmäisen ikkunan vieressä oli pieni pöytä. Istuin pöydän ääressä usein, ja katsoin ikkunalaudalla kukkivien punaisten pelargonien yli pihalle. Siitä näki äidin kukkapenkin ja Piipon Tyynen navetan, ja sen takana harmaan mökin. Kesällä Tyyne kokosi heinää seipäille mökin takana olevalla pellolla, ja kantoi kuivuneet heinät seipäineen päivineen navettaan.
Pirtin keskimmäisestä ikkunasta näkyi myös Nurmeaho.
Nurmeaho tai Nurmiaho – käytimme kumpaakin nimitystä – oli pieni, noin alle hehtaarin kokoinen mäntymetsä. Sinne johti kotimme pihasta traktoritie. Noin kolmensadan metrin pituinen tie kulki meidän ja Piipon pellon välisen rajaojan vieressä. Ojan penkalla kukkivat kesäisin kissankellot, maitohorsmat, leinikit, päivänkakkarat ja paljon muita kesäkukkia, joita kuuluu lapsuuden kesään. Jossakin vaiheessa linnut tai muut eläimet olivat levittäneet ruusunsiemeniä tienposkeen, talomme ja Nurmeahon puoleenväliin, ja ruusun kukkien huumaavan tuoksun aisti jo ennen, kuin oli niiden kohdalla.
Kulkiessani Nurmeahoon mieli rauhoittui askel askeleelta. Kiihkeälle Hyytisen verelle tuo rauhoittuminen oli varsin tarpeellista, sillä monesti äkkipikainen mieli saattoi leimahtaa yli äyräiden omaksi, ja joskus muidenkin mielipahaksi. Kun Nurmeaho oli jokusen askeleen päässä, ajatukset lepäsivät jo tyynenä.
Nurmeahon nurkalla tie haarautui. Peltotöihin mentiin traktorilla metsän laitaa kulkevaa hiekkatietä pitkin. Kun halusi jatkaa matkaa henkisen työn, tai sanotaanko henkisen rakentumisen merkeissä, kannatti kääntyä Nurmeahoon. Tie muuttui varjoisaksi metsätieksi, jossa oli neulasia, käpyjä ja muutamia risuja. Tie oikoi metsän läpi päättyen syvään ojaan, joka rajasi metsikön toista puolta.
Metsässä kasvoi kanervikkoa sekä mustikoita, puolukoita, rouskuja, ja tatteja sammalten keskellä. Isä piti metsikön avarana raivaamalla vesikot ja taimikot. Puiden lomasta näkyi metsän toisella puolella sijaitseva pelto, joka vietti alas jokeen.
Nurmeaho oli karjalaiselle äidillemme elinehto karulla pohjanmaalla asumiseen. Kylämme maalaisemännät olivat tottuneet rankkaan elämään navetan ja kodin välillä jo pienestä pitäen, eivätkä ehtineet vaeltamaan metsään. Mutta äitimme oli torpan tyttö, joka oli saanut juoksennella lapsuutensa kesät karjalan vehmailla lähimetsän kallioilla sepittäen tarinoita. Neljätoistakesäisenä hän oli muuttanut Helsinkiin lastenhoitajaksi. Elämä oli sittemmin tuonut hänet Pulkkilaan, jossa hän löysi Nurmeahon lapsuutensa maiseman korvikkeeksi. Siitä kasvoi myös hänen sielunmaisemansa.
Äiti sai kaiken näyttämään salaperäiseltä ja sadunomaiselta, kuten tämän metsänkin. Äitimme opetti Nurmeahossa meidät lapset kuuntelemaan metsän hiljaisuutta ja lintujen liverrystä, hengittämään sen tuoksua ja seuraamaan eri vuodenaikoja. Äidillä oli unelma rakentaa vanhuuden talo Nurmeahon joenpuoleiselle loivalle rinteelle. Ehkä hän ei ollut alunalkaenkaan pitänyt kotimme rakentamisesta pellolle, maantien viereen, minne isoisämme Erkki oli isämme ja muiden työmiesten kanssa sen rakentanut. Nurmeahon ”talonpaikalle” oli vuosien varrella muotoutunut äidin polku, jota pitkin äiti kulkiessaan tiesi unelmansa jäävän unelmaksi. Niinhän se jäikin.
Minulla oli mukanani luonnosvihko, kun vähän toisella kymmenellä ollessani kuljin keväisin Nurmeahoon haaveilemaan. Kirjoitin sinne havaintoja ympärilläni puhaltavasta tuulesta, sulavasta lumesta, ja metsään kuuluvista äänistä. Kun nojasi puun runkoon aivan liikkumatta, saattoi kuvitella olevansa yksi metsän asukeista. Monesti silloin linnut hypähtelivät lähelleni. Aika ikään kuin seisahtui. Se oli jännittävää kokea.
Kun kotimme aitan nurkalle rakennettiin uusi huussi, ja pihan perällä sijainnut vanha huussi oli vielä ihan kunnossa, niin isä vei sen Nurmeahoon. Se palveli siellä kulkijoita vuosikausia, kunnes se hajosi. Sittemmin sinne pystytettiin riuku ihan vaan istahtamista varten. Äitimme ja isämme kävivät Nurmeahossa vielä silloinkin, kun voimat olivat jo vähissä.
Sisareni Päivi kirjoitti ylioppilaaksi ennen minua. Hän kävi ensimmäisten kirjoitusten aamuna Nurmeahossa hakkaamassa halkoja. En muista nähneeni kirvestä metsässä käynneilläni, mutta siellä se taas oli, kun minä kolme vuotta Päivin ylioppilaaksi pääsyn jälkeen kävin vuorostani halkoja hakkaamassa. Se auttoi keskittymään kirjoituksiin.
Nurmeahoon haudattiin kaksi koiraa. Kumpikin koira sai luodin päähänsä – toista kylän kersa luuli sudeksi sen karattua kylälle, ja toisen, jäniskoiramme Jaskan, ampui isämme. Sillä oli jalka poikki, ja se oli linkuttanut pitkään. Jäniskoiran pitää kyetä seuraamaan jäniksen jälkiä, johon se ei pystynyt. Tuohon aikaan eläinlääkäreitä käytettiin vain karjan hoitamiseen, eikä isä ollut vienyt koiraa lääkärille ajoissa. Isä kertoi jälkeenpäin, että Jaskan ampuminen oli yksi hänen elämänsä vaikeimmista hetkistä.
Kävimme usein Jaskan ja Melanien haudoilla. Keräsimme niille kukkakimpun ojan pientareelta. Joskus laskimme haudoille kourallisen käpyjä.
Vuosikausien ajan vieraillessani lapsuuteni kodissa, menin ensimmäisenä iltana Nurmeahoon. Se toimi aina: kuin olisi karistanut kaiken koetun ympäriltään, ja saavuttanut ajattomuuden. Nurmiahosta tuli aina takaisin vahvistuneena, voimaantuneena, ja henkisen tasapainon saavuttaneena. Usein vierailut ajoittuivat kesään, jolloin luonto on kauneimmillaan.
Mutta kuten äitimme saavuttamaton Karjala, myös Nurmeaho elää nykyjään vain muistoissa. Äidin ja isän kuoltua myimme maat ja metsät. Heitimme samalla Nurmeaholle hyvästit. Siitä tulikin peltomaata uuden omistajan toimesta jokusen vuoden jälkeen.
Onneksi äitimme näytti esimerkkiä, että missä tahansa asuessaan voi lähelleen perustaa oman Nurmeahonsa. Minulle se on turkulaistuttuani Ruissalon lehtometsä. Luulenpa, että Ruissalo on Nurmeaho aika monelle turkulaiselle. Se ei haittaa, sillä sielunmaisemaa ei voi kukaan omistaa. Nurmeaho on henkinen tila, jonka voi saavuttaa missä tahansa luonnossa.
Outi Hyytinen, 2022
Turku