Jatkotarina: Sitkeät siirtolaiset, osa II

Maahanmuuttokeskustelun käydessä kuumana monikaan ei muista, että Suomesta lähti siirtolaiseksi 1900-luvulla arviolta noin miljoona ihmistä. Monet heistä olivat parempaa elintasoa etsiviä nuoria miehiä. Lähtijöiden joukossa useita kymmeniä Hyytisiä. Eräs heistä oli Antti Kustaa ”Miinan Kusti” Hyytinen.

Psst! Joko luit Selman ja Kustin jatkotarinan ensimmäisen osan? Löydät se alla olevasta linkistä!

Sitkeät siirtolaiset, osa I

Sitkeät siirtolaiset, osa II

Kodin perustaminen Minnesotaan

Selman Sophia-sisko, joka asui Minnesotassa, oli kuullut Kustin halusta lopettaa työt kaivoksessa. Hän matkusti Kustin ja Selman luokse, ja kertoi hohdokkaasta elämästään Minnesotassa. Hän vertasi Minnesotaa paratiisin, jossa kasvoi villiapiloita ja metsää. Hän rohkaisi kumpaakin perhettä muuttamaan oman perheensä lähelle Minnesotaan.

Seikkailumieli alkoi poltella Kustin sydäntä. Nuoripari ajatteli, että tämä olisi heidän mahdollisuutensa: viljellä omaa maata. Kusti matkusti Minnesotaan etsimään sopivaa maapalstaa. Hänellä oli 60 dollaria rahaa taskussaan ja voimakas tarve löytää perheelle oma paikka. Suomalaisen välittäjän avustuksella hän onnistui hankkimaan 80 eekkeriä (32 hehtaaria) maata 60 dollarin käsirahalla. Lainaa piti ottaa lisäksi 900 dollaria. 

Ja niin kaksi nuorta innokasta perhettä matkusti huhtikuussa 1918 matkalaukkujen ja erilaisten nyssäköiden kera kohti Minnesotaa ja uutta tulevaisuutta. Mitä se toisikaan tullessaan? Heidän valintansa merkitsi mahdollisuuksia, mutta myös vastoinkäymisiä, jotka heidän oli voitettava. 

Sophia oli vastassa miehensä Abelin kanssa Rossburgin asemalla, Minnesotassa. Tulokkaat ohjattiin väliaikaiseen vuokrataloon. Vanha hirsimökki oli ruotsalaisen uudisasukkaan rakentama. Paikasta, missä he asuivat myöhemmin, tuli Emil Salon maatila. Se oli lähellä Wilho Laukkasen maanviljelystilaa. Laukkanen auttoi uudisasukkaita alkuun kaikella lailla.

Kesä oli kiireistä aikaa. 30.7.1918 syntyi perheen pikkuveli Paul William. Vauvan hoitamisen lisäksi aikaa kului rakentamiseen. Metsää raivattiin, ja rakennettiin mökki, jossa oli kaksi huonetta.  Seinät olivat puusta ja ne päällystettiin tervapaperilla. He rakensivat myös hirsistä navetan, sillä heillä oli suunnitelma hankkia kolme lehmää. Kaikki tehtiin käsin, ilman koneen apua. Oli hyvin vaativaa selviytyä noissa olosuhteissa. Mutta he olivat kekseliäitä ja rohkeita. 

Kohta sen jälkeen, kun pariskunta oli asettunut aloilleen, tuli naapuri metsän läpi tervehdyskäynnille. Hänen mielestään vaati erityistä rohkeutta asettua metsään ”Jumalan selän taakse” paikkaan, jonne ei ollut edes tietä. Vieraileva naapuri sentään asui pienen kylätien varrella, mutta Hyytiselle ei johtanut edes kylätietä. Kului 15 vuotta, ennen kuin öljysoratie rakennettiin Hyytisen rajalle asti. 

Oli syksy 1918. Hyytisen perheessä oli nyt viisi jäsentä: Kusti-isä, Selma-äiti, Unto, Anja ja Paul.

Työtä ja työtä…

Alussa elämä tuolla metsän sydämessä oli vaikeuksia ja ongelmia täynnä. Se vaati vahvoja käsivarsia ja paljon hikeä. Kusti raivasi metsästä pienen peltotilkun ensimmäisille viljelyksille: kasviksille kuten perunoille ja lantuille sekä kauralle ja heinälle. Jotenkin he saivat hankituksi kolme lehmää, jotka sijoitettiin pieneen navettaan.

Eräänä kirkkaana syysaamuna nähtiin metsän reunassa nainen lähestymässä uudisrakennusta. Hän kantoi koria, jonka päällä oli kansi. Vieras oli nimeltään Liisa Laukkanen, ja hänet otettiin avosylin vastaan. Lämpimien tervehdysten jälkeen korin kannen alta paljastui kana ja kymmenen pientä tipua. 

Näin alkoi Hyytisillä maanviljely ja karjanhoito.

Lisätienestejä

Pieni maatila metsän keskellä ei elättänyt perhettä. Kustin oli pakko etsiä lisätyötä. Hän meni rautamalmikaivokselle Crosbyhyn, Minnesotaan. Se oli noin viidenkymmenen kilometrin päässä. Aina kun oli mahdollista, hän matkusti junalla kotiin Rossburgiin viikonlopuksi. Juna-asemalta oli vielä kahdeksan kilometrin kävelymatka metsän halki. Reitti saattoi olla hyvinkin jännittävä tuohon maailmanaikaan. Kerran, kun Kusti oli keskellä metsää, susilauma alkoi ahdistella häntä. Hän keksi sytyttää tulitikun. Aina tikun sammuttua hän sytytti uuden. Näin hän sai pidetyksi lauman loitolla, ja pääsi turvallisesti kotiin.

Pioneeriäidin taisteluja

Selman piti selviytyä yksin arjessa alkeellisissa oloissa kolmen lapsen kanssa keskellä metsää. Vesi oli kannettava purosta kahdeksansadan metrin päästä. Kesti pitkään, ennen kuin lapio karahti maahan kaivon kaivamista varten. Mutta Selma-äiti oli tarmokas ja rohkea ihminen. Pikku-Anjan kaulaan laitettiin kello sen varalta, jos hän eksyisi metsään, niin hänet olisi helpompi löytää.

Päivän askareet oli saatava tehdyksi valoisan aikaan, sillä pimeän tultua susia oli jatkuvasti liikkeellä talon ympärillä olevalla polulla. Silloin oli parasta pysytellä sisällä. Selmalla oli heinähanko huoneen nurkassa lähellä ovea kaiken varalta. Ja tietenkin hänellä oli sydämessään suomalaista sisua! Vielä 90-vuotiaana Selmalla oli oven edessä kalikka aseena kyseenalaisia hyypiöitä varten.

Muutama lehmä tuotti usean päivän lypsämisen tuloksena n. 19 litraa kermaa (five gallon). Selma kantoi kermapäälärin selässään kahdeksan kilometrin päähän Rossburgiin, jossa kerma myytiin. Kermanmyyntirahoilla hän osti ruokaa, ja kantoi sen kotiin. Tämä oli todella vaivalloista, varsinkin kun tietää, että hän oli melkein koko ajan raskaana. Selma on kertonut jälkikäteen, ettei hänellä koskaan ollut niin paljon vastoinkäymisiä Suomessa. Hän olisi halunnut lähteä takaisin ”kultaisesta Amerikasta” kotimaahan, jos hänellä olisi ollut matkarahat palata. Selma koki monta kertaa olonsa yksinäiseksi ja eristyneeksi myös kielimuurin takia. Hän ei osannut englantia, eikä hänellä ollut mahdollisuutta mennä kouluun sitä opiskelemaan. Vuosien saatossa sekä Selma että Kusti oppivat kuitenkin puhumaan englantia riittävästi, jotta pystyivat alkeelliseen kommunikaatioon.

Perhe kasvaa

Vaikka Amerikan talous kukoisti 1920-luvulla, niin monelle uudelle asukkaalle aika oli taloudellista kamppailua ja vastoinkäymisiä. Perheisiin syntyi lapsia paljon enemmän kuin siirtolaisia oli tullut maahan. Oltiin menossa kohti 1930-luvun lamaa. Selmalle ja Kustille syntyi yhdeksän lasta lisää vuosina 1920-1935, eli kaiken kaikkiaan lapsia oli nyt 12. Kaikkien lasten syntymässä oli avustajana kätilö Anna Raisanen, josta tuli Selma-äidin ja koko perheen ystävä.

Vuonna 1935 perhe alkoi kasvattaa kalkkunoita. Ensiksi hankittiin 200 kalkkunaa. Selma otti vastuulleen niiden kasvatuksen, tosin hän synnytti välillä kuopuksensa, Rogerin. Unto, perheen 22-vuotias esikoinen, oli silloin jo töissä Maatalouspalvelu-ruokakaupassa, ja auttoi kalkkunoiden oston rahoittamisessa. Kun kalkkunat syksyllä myytiin, saatiin niistä niin paljon rahaa, että Selma sai hankituksi tekohampaat sekä hevosen. Se sai nimekseen Jerry. Jerry tuli toisen hevosen tilalle, joka jäi eläkkeelle kavion loukkaantumisen takia.

Seuraavina vuosina kalkkunakasvatusbisnes jatkui. Siitä alkoi tulla melko tuottoisa yritys, ja alkuaikojen vastoinkäymiset olivat vihdoinkin ohi. 1930-luvun puolivälissä ostettiin jo ensimmäinen käytetty auto, 1931-mallin Chevrolet ja muutaman vuoden päästä V8 1937 Ford. Eipä tarvinnut enää mennä hevosrattailla kaupunkiin!

Vuonna 1941 rakennettiin uusi talo. Paul-poika, joka oli puuseppä, oli rakentamisessa mukana. Vanha talo tuli uuden talon yhdeksi osaksi. Maatilalle tuli pian sähköt, ja uusi talo sähköistettiin. Oli jännittävä hetki, kun valot sytytettiin ensimmäistä kertaa. Lapset kehottivat äitiään kirjoittamaan Suomeen sukulaisille, että meillä on nyt sähköt. Äiti meni hämilleen, ja kertoi lapsille, että hänen kodissaan oli sähköt jo vuonna 1916, kun hän lähti Amerikkaan.

1940-luvulla perhe vaurastui, mutta tuli myös uusia huolenaiheita. Amerikka sotkeutui toiseen maailmansotaan Pearl Harborin pommituksen jälkeen joulukuun 7. 1941. Martin ja Niilo olivat Eteläisen Tyynenmeren rintamalla, ja Paul sekä Joe palvelivat Euroopassa. Helpotus kotona oli suuri, kun pojat palasivat terveinä kotiin.

Kaikkien vastoinkäymisten ja riemujen keskellä Selma ja Kusti eivät menettäneet vahvaa luottamustaan ja uskoaan Jumalaan ja pelastuksen voimaan. Tämän he opettivat myös lapsilleen. Heidän toiveenaan oli, että he kaikki oppisivat tuntemaan Jumalan kautta hänen poikansa Jeesuksen, ja seuraisivat heitä taivaaseen.

Perhe kukoisti, ja perheenjäsenet onnellisia, kun saivat olla yhdessä. Vaikka toivoisimme, että onni ei koskaan loppuisi, niin joudumme kuitenkin luopumaan toisistamme. Isä-Kusti menehtyi 71-vuotiaana vuonna 1958, ja Selma lähes 93-vuotiaana vuonna 1986. Muitakin perheen jäseniä menehtyi.

Selman ja Kustin tarina on yksi tarina monen siirtolaistarinan joukossa. He olivat rohkeita. Amerikka oli heidän unelmansa, ”kultainen mahdollisuus”. Heillä oli tahtoa ja voimaa maksaa hinta omalla työllään ja kekseliäisyydellään. Lapset saivat nauttia heidän työnsä hedelmistä. Heidän jälkeläisistään tuli amerikkalaisia.

Kertomus Selman ja Kustin Amerikan vuosista jatkuu 24.12.2021! Mukana on myös kuvia Selma ja Kusti Hyytisen ja heidän jälkeläistensä elämästä Amerikassa.

Tiedot ”The Hyytinen Chronicle” -vihkoseen koonnut Laurie O. Hyytinen 28.3.1992 ja kirjoittanut Cherie Ann Hogan Holm (Kustin ja Selman lapsenlapsi) 5.7.1992

Vapaasti lyhennellen Cherie Annin luvalla julkaistavaksi suomentanut Outi Hyytinen

2021

Jälkisanat 

”29.3.1989 soitti Cairnsin hotellista suomalainen, joka sanoi nimekseen Niilo Hyytinen, kertoen olevansa Amerikan suomalaisia ja turistiryhmän mukana kiertämässä Australiaa.” Näin kertoo Australiaan kotinsa perustanut, nyt jo edesmennyt Oiva Hyytinen kirjassaan ”Hallaperältä tropiikkiin & neljä kertaa maailman ympäri”. Niilo on yksi Selman ja Kustin pojista. Niilo oli selannut puhelinluetteloa, löytänyt sieltä Hyytisiä, ja tarttunut oitis puhelimen luuriin. Tuo puhelinsoitto johti tapaamiseen, ja myöhemmin Oivan vierailuun Amerikassa kaukaisia sukulaisia tervehtimään.

Oiva tapasi matkallaan lähes kaikki Selman ja Kustin lapset, myös tämän tarinan koonneet Laurien sekä kirjoittajan Cherie Annin. Rohkeus soittaa tuntemattomalle sukulaiselle rikastutti monen muunkin Hyytisen elämää, sillä siitä kumpusi myös yhteys Kanadassa asuneen Päivi Tuokkolan (os. Hyytinen) ja Päivin vanhempien Paavon ja Ilonan välillä. ”The Hyytinen Chronicle” päätyi Paavo Hyytisen arkistoista käsiini. Yhteys Amerikan ”serkkuihin” on solmittu jälleen vuosikymmenien jälkeen.

Kuvia Selman ja Kustin jälkeläisistä

Selman ja Kustin sukutaulu löytyy ”Eikö sitä Äijää näy” -sukukirjasta nro 251.          

Outi Hyytinen