<a
Lappajärven museon tienristeykseen on etsiytynyt kivi. Se ei ole mikä tahansa pojankoltiaisten potkittava kivenkimpale tai kouraan mahtuva heittokivi. Se on valtava, yli miehen mittainen mölliäinen, keskeltä hiukan ylöspäin hoikkeneva, parilta puolelta sileä ja yhdeltä päästään kaareva. Kivi ei ole tullut paikalleen sattumalta, vaan joku sen on siihen kuskauttanut pienen matkaa pois pellolta ihmisten pällisteltäväksi. Arvatenkin sen tuonti on Hyytisen tekosia, kukapa muukaan noin hupaisaan tekoon ryhtyisi.
Kiven voi ajatella olevan muisto muinaisen Hyytisen matkasta Savosta eteläpohjanmaalle. Pinta kertoo matkan kolhuista ja koettelemuksista. Kiven askel on jämerä, mutta hieman jo kumarainen. Jumalani, tännekö asetun? Tässäkö on paikkani, kysyy kivi Hyytisen äänellä. Alku-Hyytinen etsi parempaa paikkaa itselleen ja jälkeläisilleen ja päätyi juuri Lappajärvelle. Lappajärveltä löytyi järvi, jossa voi kalastaa, ja maata, joka on viljavaa. Ja siellä pellolla möllötti tämä kivenköriläs.
Hyytisestä tuli savolaissiirtolainen Etelä-Pohjanmaalle. Suku on tallannut Lappajärven Hyytiälää siitä lähtien. Hyytinen onnistui elättämään perheensä ja kasvattamaan lapsensa useimmiten Herran nuhteessa. Hän hautasi kuolleet sukulaisensa kirkkomaalle, kaistaleelle, jonka hän oli hallintaansa valinnut.
Kivessä oleva laatta kertoo Lauri Olavi Hyytiäisen perustaneen tilansa tälle mäelle vuonna 1583. Tämän päivän Hyytiset kiistelevät laatassa olevasta vuosiluvun paikkaansa pitävyydestä. Puhetta piisaa myös siitä, että oliko tuo henkilö, joka nimi on kullan väriseen laattaan taottu, varmasti oikea Hyytinen? Onko tämä kohta maasta juuri se, johon Hyytinen tilansa perusti? Tämä jaarittelu on tyypillistä Hyytistä. Tulee mieleen ne Matti Hyytisen sukukirjassa muistellut huumoririitelyt, joita Sofia-muoria ja Alasen Iita harrastivat, ihan vain omaksi ilokseen. Tarinoivat lämpimikseen, nuo Hyytiset, koska ovat jorisevaa sorttia. Onko vuosiluvulla tai paikalla väliä? Pääasia, että on muistokivi. Se kertoo jämerästä suvusta. Suku on pysynyt elossa vuosisatoja sen jälkeen, kun se asettui Hyytiälän mäelle. Tosin savolaisäijä ei lienee tiennyt mäelle asettuneensa, sillä Savossa mäet ovat hieman erilaisia.
On niin tai näin, kivi kertoo Hyytisen jääräpäisyydestä ja tarpeesta olla aina oikeassa. Se kertoo rohkeudesta ilmaista mielipiteensä. Välillä mielipide saattaa kyllä olla harkitsematon, sillä Hyytisellä on taipumus voimakkaan tunnekuohun vallitessa tuottaa impulsiivisia kommentteja. Hyytinen katuu usein sanojansa jälkikäteen ja lupaa itselleen suitsea helposti tulistuvaa ja äkkipikaista luonnettaan jalommaksi.
Kivi kertoo Hyytisen olevan ajoittain tyytyväinen itseensä ja uskaliaisuuteensa. Hänen olemassaolonsa perustuu rehellisyyteen ja suorasanaisuuteen. Sitä paitsi Hyytisen halu puuttua vääryyksiin kanssaihmisen puolesta on auttanut Hyytistä vaikutusvaltaisiin tehtäviin. Siksi Hyytinen on kasvattaja, opettaja, toimittaja, päällikkö, johtaja. Ja joskus jopa saarnaaja, sillä Hyytinen pyrkii myös neuvomaan muita.
Kivestä näkee jo kaukaa, että se on vahva ja salskeaa tekoa, kuin lastenkirjan Väkevä Matti. Hyytinen on olkapää, johon voi hetkittäin nojata. Hyytinen on näes halukas auttamaan lähimmäisiään. Ihan vaan pyyteettömästi, omaksi huvikseen. Hyytinen pyrkii näihin tilanteisiin ja tehtäviin, koska hän saa siitä iloa ja, toivon mukaan myös kehuja. Jos Hyytistä arvostellaan, hän ei siitä välitä, paitsi jos arvostelu tulee toiselta Hyytiseltä. Silloin Hyytinen purkaa mielipahansa johonkin, esimerkiksi urheiluun tai metsässä samoiluun, ja leppyy yhtä nopeasti kuin suutahti. Useimmiten Hyytinen ottaa arvosteluista opikseen, varsinkin jos saa siihen hiukan etäisyyttä. Hyytinen ei ole pitkävihainen.
Kivi on yhdeltä puoleltaan kuperan kaareva, ja parilta puolelta, kuin yllättäen, sileä. Kappas vaan, mikä Hyytinen! Hyytinen nimittäin haluaa hämmästyttää ja hauskuuttaa aina itseään ja muita. Joskus Hyytisellä on halu kujeilla sellaisissakin tilanteissa, jossa se ei olisi sopivaa. Hyvä Hyytinen, ei kai parempi kuin muut?
Jos vielä katselee kiveä sateen piiskaamana, saattaa kuvitella, että kiven sisällä sykkii filosofi-Hyytinen. Se pohtii valintojaan, omaa tahtoaan ja pinnistelee päästäkseen yksilölliselle polulleen ilman sukupolvien taakkaa. Se miettii, että uskallankohan ottaa vielä uuden askeleen, omanlaiseni? Savolaissiirtolainen oli rohkea, kivi haastelee. Hän uskalsi lähteä kohti tuntematonta. Uskaltaisinkohan minä? Joskus tämä jää vain haaveeksi. Mutta vielä on Hyytisiä, jälkeläisiä, jotka tohtivat ponnistaa omille teilleen, ja siihen kivi kannustaa. Vapaana ja onnellisena, lämpimästi kuitenkin sukuaan kunnioittaen. Sillä kivestä ei kivi parane. Jokaisen Hyytisen on aina kuitenkin aloitettava alusta itsensä, eli Hyvän Hyytisen, kasvattaminen.
Outi Hyytinen, 2022
Turku