Kolme punaista olkalaukkua, jonossa kolme A:ta, Anni, Anne ja Aino. Siinä oli maalaiskylän lapsisaldo v.1951 kaikkien suurien ikäluokkien jälkeen. Voi miten korkeat olivatkaan kaksikerroksisen puukoulun betonirappuset, ovelle pitkä matka. Hetki sitten oli Alli, Opettaja vailla vertaa, kilistänyt voimaperäisesti portailla lehmänkelloa niin että varmasti koko kyläkunta sen kuuli: tänään, 1.9. alkoi koulu. Ensin saivat sipsutella sisään konkarikoululaiset, tietäväiset ja osaavaiset yläluokkalaiset, samoin alakoulun kaksi luokkaa, joille myös olivat koulurutiinit tuttuja. Haikeasti vilkaisin neljäsluokkalaisten jonoa, siinä meni sisään isosisko, viidesluokkalaisten rivissä pinkoi vielä vanhempi siskoni, he eivät vilkaisseetkaan mitättömiä ekaluokkalaisia, maan matosia. Veli oli jo siirtynyt jatkoluokille kirkonkylään, taisi taittaa matkansa polkupyörällä. Suurperheemme vanhimmat olivat jo kaupungissa yhteiskoulussa tai maamieskoulussa, heidän kohtalonsa tai asemansa ei pikkukoululaista paljon liikuttanut.
En tiedä, liikuttiko nuorimmaisen lähtö opintielle äidin tai isän mieltä, kouluun ei ainakaan oltu saattamassa. Nostetta toi punainen selkäreppu, toiset olivat saaneet aloittaa opintiensä äidin itse ompelemilla nahkatilkkurepuilla. Isä oli sen luultavasti maitotilipäivänä kirkonkylältä hakenut suuressa hellyyden puuskassaan. Vaatetustani en muista, ehkäpä ruudullinen mekko, essu, villatakki, nahkakengät tai tennarit jaloissa. Repussa hölskyi lasinen maitopullo ja ruisleivästä tekaistut voileivät, penaalista en ole varma, saatiinko kynät koulusta vai pitikö hankkia itse.
Luulimme kauhuissamme, että opettaja unohti meidät kolme ulos! Ei sentään, hän vain järjesteli ja asetteli muut koululaiset paikoilleen, sitten sai tulla meidän noviisien kolmikko ripustamaan varusteitamme luokan naulakkoon. Olimme yläkertalaisia, mutta aamuhartaudet pidettiin yhdessä yläkoululaisten kanssa alakerran isossa luokkahuoneessa. Harmonin säestyksellä veisattiin virsi, jompikumpi opettajista puhui hartauspuheen ja sitten kumarrettiin päät rukoukseen.
En tiedä, milloin olin oppinut lukemaan, mutta Aapinen oli ihana. Punaiset, kiiltävät kannet, ”Auto ajaa satumaahan, ajetaanpa sisään A:han”. Sitä kadehtivat jopa isot siskotkin. Eniten jännitti koulun ruokailu. Emaliset kissankupit täyttyivät milloin keitolla, milloin vellillä tai marjapuurolla. Hirvittävintä oli piimävelli, jossa lillui pyöreäksi paisuneita rusinoita. Ulkovessa oli kotonakin, siinä ei ollut mitään outoa. Sanomalehdistä leikatuilla vessapaperiarkeilla pyyhittiin pyllyt, käsienpesu taisi olla turha toimenpide. Ennen ruokailua sentään lirautettiin pesuvadissa samassa vedessä kaikki kätöset, joskus opettaja piti kynsien siisteystarkastuksia. Jos nenäliina puuttui, nuhteita tuli varmasti.
Hirvittävin päivä oli terveyssisaren tarkastus. Hän valloitti luokan puntareineen, pituusmittatelineineen ja rokotuslaukkuineen. Mistä ihmeestä tuli se jäljittelemätön haju, joka leijaili ”tippatädin” ympärillä? Väkisinkin täytyi aivastella. Sitten tapahtui aivan hirveitä: minun vuoroni oli luokan edessä laskea pöksyt ja alistua rokotukselle. Mutta mikä refleksi saikin jalkani toimimaan vikkelämmin kuin pää ehti estää: säikähtäneenä kosketuksesta potkaisin terveyssisarta niin lujaa, että ruisku lensi kauas lattialle! Mitkä torut sainkaan ja lopulta toimenpide onnistui toiseen pyllynposkeen. Häpeän määrä oli kuvaamaton. Tiesin, että kylän jokaisessa talossa sinä päivänä kerrottiin hirvittävää kouluasiaa, että Aino oli potkaissut terveyssisarta. Omat sisaruksetkin häpesivät minua korvat punaisina. Uutiskynnyksen ylitti myös tapahtuma, kun piskuinen Anne pissasi housuunsa oppitunnilla, hänelle aapisläksyt olivat pelottavan vaikeita. Ei se kuitenkaan ollut mitään sen rinnalla, että sabotoi kunnan viranomaista tämän työtehtävässä – anarkistin ainekset piilossa tuleviin koitoksiin!
Koulun kirjasto oli henkeäsalpaava löytö. Lauantaisin päivän päätteeksi opettaja avasi lasikaapin ovet, ja lukutaitoiset saivat valita sieltä luettavaa reppuun. Asetin itselleni kahden kirjan viikkosäännön, enempää en saanut kantaa kotiin kerralla. Vai oliko se jonkun muun antama rajoite? Kirjat olivat siisteissä riveissä, niitä peitti siniharmaa paksu suojapaperi. Kun salaa otti sen pois, alla oli värikäs kansi, käyntikortti kaikkeen siihen ihanuuteen, mitä lukeminen tuo tullessaan. Kirjan kantaosassa oli juokseva numero, joka vastasi luettelon nimekettä opettajan listassa. Kotona oli lupa lukea silloin, kun ei ollut kotitöitä tehtävänä – mikä tarkoitti aika harvoin. Lasten ei sopinut oppia laiskoiksi, kirjat olivat turhuutta. Vanhempia lähinnä arvelutti niiden sisältö, sopivatko tekstit aatteellisesti uskonnollis-isänmaalliseen ajatuskantaan. Mutta eivät he voineet kontrolloida, mitä lapset sieluihinsa kylvivät:, Viisikot Salaisuus –sarja, Anni Swan, Anni Polva, Meidän luokka, Tuittupää –sarja, Montgomery, Burnett – voiko elämässä olla suurempaa mielikuvituksen lentoa! Kaikkia näitä tekstejä leikittiin siskon kanssa kotiniityllä, oltiin kirjan henkilöitä, jouduttiin seikkailuihin.
Traagisin lukemismuistoni syntyi, kun putosin kirjan takia maakellariin. Luukku sijaitsi tuvan lattiassa, kuinka se olikin jäänyt auki, varmaan äiti oli hakemassa perunoita. Luin kirjaa kävellessäni kamarista tupaan katsomatta eteeni – kohtalokkain seurauksin: todennäköisesti sain aivotärähdyksen kellarin kivirappusista, päästä tuli verta ja vihlonta oli hirveä. Sain olla koulusta pois sen päivän. Ei siihen aikaan lähdetty tutkimuksiin mokoman pikku sattumuksen vuoksi. Kun veli katkaisi jalkansa mäenlaskussa, hän sai hevoskyydin kirkolle varta vasten lääkäriin kipsausta varten. Siitä puhui koko kylä.
Vuodet kuluivat, punainen reppu vaihtui jenkkikassiin, kangaspussukkaan, opiskelijan salkkuun – kunnes löysin itseni kateederin takaa jakamassa oppia Suomen peruskoulussa. Sain huomata, että Alli-opettajan neuvot olivat edelleen päteviä elämänohjeita, huumorilla selviää tilanteesta kuin tilanteesta. Mutta poljettavan harmonin vaappuvaa saundi, mustepullon joutsenkaula pulpetin etupaneelissa, puutalon rappusten kirskahdus lasten juostessa kilpaa yläkertaan 50-luvun loppuvuosina ei katoa koskaan sieluni muistista.
Aino Udelius (o.s. Huhtala)
2023