<a
Tarina luonnon tarjoamasta sylistä ja luottamuksesta, joka luo turvaa ja uskallusta kohdata itsensä ja elämä sellaisena kuin se tulee vastaan.
”Tämän tien minä valitsin kulkea. Hapuileva ja yksin minä olin. Tulit merkiksi ja viitoitit suuntaa. Valaisit koko tienoon, että ymmärtäisin. Osana kaikkea, enkä yksin. Turvassa kotona minä olin. Luonnon sylissä”
Nämä ajatukset tulvahtivat mieleeni kävellessäni pimeällä järven jään yli erämökilleni. Kun kaupungin pölyt eivät olleet vielä pyyhkiytyneet ja arjen reppu painoi olkapäitä, tuli epäilys, että miksi minä tänne. Pimeyteen ja yksin. Kunnes luonto herätti, innosti ja kannatteli.
Olen kulkenut lähes kymmenen vuotta tätä matkaa. Auringon ja lämpimän tuulen hyväilemänä, syksyn sateen kastelemana sekä talvisen tuiskun ja pakkasen kohmettamana. Tunturien yli, metsien läpi ja jokien vieruksia pitkin. Rinkka selässä keikkuen tai pulkkaa perässä kiskoen. Useimmiten yksin ja silloin tällöin kaverin kanssa.
Vasta aikuisiällä kiinnostuin enemmän luonnosta, kun omat lapseni olivat jo lähes aikuisia ja oli aika pysähtyä miettimään, mitä haluaisin elämältä. Olin kokenut vastoinkäymisiä ja suuria muutoksia elämässäni avioeron myötä. Kertomukset luontoretkistä ja onnellisista ihmisistä houkuttelivat minua ensin päiväretkille ja sen jälkeen yön yli reissuille. Kerron muutamia tarinoita ja tunteita, jotka ovat olleet enemmän kuin luontokokemuksia. Olen huomannut, että luonto peilaa sisimpää ja siellä kulloinkin olevia tunteita. Lähemmäs luontoa on myös lähemmäs elämää ja itseä. Kokemus siitä, että olen luonnon kanssa yhtä – osa luontoa.
Ensilumi satoi maahan ja lähdin Pyhätunturille päiväreissulle. Olin aivan mykistynyt siitä valkoisesta hunnusta, joka kuorrutti kaiken niin kauniiksi. Tunturikoivujen kiekurat näyttivät taideteoksilta ja eläimetkin olivat kulkeneet omia polkujaan. Jatkoin kävelemistä enkä tahtonut malttaa kääntyä takaisin.
Yhden tuvan luota lähti jonkun ihmisen jäljet eteenpäin. Ehkäpä minäkin jatkan vielä vähän. Kulku oli kuitenkin raskasta ja lumi upotti 20 cm jalkojeni alla. Vielä vähän, ajattelin. Hetken päästä näin keltaisen hupparin ja sateenvarjon. Ajattelin kävellä naishenkilön kiinni ja sainkin. Hän säikähti. ” Mistä siihen tulit? Osaatko neuvoa tietä takaisin tuvalle, kun olen eksynyt?” Hän oli australialainen ja asui Englannissa. Hän oli ensimmäistä kertaa Suomessa ja lähtenyt Lappiin yksin. Sanoin, että mennään yhdessä, kun minunkin pitäisi kääntyä. Hän alkoi itkeä. ” I´m so happy. You are angel!”, hän toisti usein.
Kävelimme yhtä matkaa ja loppujen lopuksi tarjosin hänelle kyytiä ja yöpymismahdollisuutta enoni luota Kemijärveltä. Meitä odotti Tertun makoisat muikut ja lakkajälkiruoka sekä lämmin sauna. Seuraavana aamuna vein hänet Rovaniemen lentokentälle, kun sattumoisin olin menossa itsekin sinnepäin. Luonto pitää huolen meistä, todettiin, kun hyvästeltiin.
Ensimmäinen telttayö oli mieleenpainuva ja kaunis. Lähdin kesälomareissulle yksin ja menin Linnansaaren kansallispuistoon. Sinne mentiin lautalla ja paluukyyti oli seuraavana päivänä. Kävelin saaren poikki rinkka selässä ja jotenkin ikävöin lapsiani. Keräsin kieloja ja pitelin niitä hellästi kädessäni niin kuin olisin pitänyt lapsiani kädestä kiinni. Itku oli herkässä. Sain rauhassa yksin itkeä ja kävellä. Välillä itkin ikävää ja välillä sitä onnen tunnetta, jota luonto postikorttimaisemine tarjoili. Tuli ilta ja tuuli tyyntyi niin kuin itkukin. Rauha laskeutui ja tunsin, miten olin taas luonnon ympäröimänä. Hyvin nukutun yön jälkeen linnut visersivät kilpaa kiitollisuuteni kanssa.
Tuli syksy ja keltaisia lehtiä kaikkialla. Leijailivat tuulessa ja pysäyttivät ajatukseni.
” Ei puut jätä taakaksi mennyttä. Keräävät tärkeimmät talteen ja lopusta päästävät irti. Kevyesti ja vapaasti leijailevat lehdet muutoksen tuulessa. Löytävät oman paikkansa ja hyväksyen rauhoittuvat. Annan niille ajatukseni ja yritän samaa. Ihminen pieni, luonnon oppitunnilla”
Olin haaveillut myös ahkion vetämistä. Se tuntui mahdottoman suurelta kynnykseltä yksin. Ostin aluksi vain isomman pulkan, jonka tuunasin mustekalojen ja auton puolipeitteen kanssa ahkion tapaiseksi. Se oli mun Lemmikki, jonka kans kävimme harjoitusreissuja ja melkoista koulua. Talviretkeilyyn tarvitsi myös isomman teltan ja paljon varusteita, että voisi lähteä oikeaan reissuun. Eka harjoitusreissu uuden teltan kanssa sattui kunnon lumipyryn aikaan ja teltan narut jäivät kiristämättä. Hyvin nukutti silti, kun ei tiennyt, että teltta oli lähes romahtamaisillaan. Pelot ovatkin vain mielessä ja usein turhia tai selätettävissä.
Sitten tuli talviloma ja suuntasin Kilpisjärvelle, kunnon tuntureille. Olin pakannut paljon ruokaa ja lämmintä vaatetta. Reissusta tuli ihan huikea.
Yhdellä tuvalla saatiin rautuillallinen, jotka pilkkimiehet tarjosivat, kun saalista oli tullut iso pussillinen. Tuvalla oli myös pariskunta ja nainen kysyi, olinko minäkin menossa Haltille, johon heillä oli matka? En ollut ajatellut, että sinne asti hiihtäisin, mutta nainen rohkaisi, että olet jo yli puolessa matkassa. Päätin yrittää unelmaani, josta olin joskus haaveillut. Rohkaisu ja kannustus tuli juuri tarpeeseen.
Haltille on lopuksi kova nousu, joten jätin pulkan edelliselle tuvalle ja lähdin aamulla kuuden maissa hiihtämään. 4 km ennen tunturin huippua alkoi valtava lumipyry. Hakkasin reittimerkkejä tykkylumesta, että näkisin tulla takaisin. 127. keppi. Eikö nämä lopu? Jatkanko matkaa vai käännynkö takaisin. Jatkoin matkaa ja päästyäni huipulle, tuo pariskunta oli hetki sitten tullut sinne. Laskettiin yhdessä alas.
Tuli kevät ja nuorimmainen lapsistani muutti omilleen. Selailin Toria ja mökkejä Lapista. Josko nyt olisi sen aika? Erämökki saarella Sodankylässä! Hetken pyöritin mielessäni ja pitkän puhelun jälkeen lähdin sitä katsomaan. Se tuntui heti omalta. Tuo tyynen veden pinta ja oma rauha. Olen usein miettinyt, olisinko uskaltanut kymmenen vuotta sitten ostaa yksin saaresta erämökkiä? En todellakaan. Ajattelen, että nuo luontoseikkailut ovat tuoneet sitä luottamusta itseen ja elämään, että tämä tuli mahdolliseksi.
Matkani jatkuu ja luonnon kautta voin kokea vahvemmin yhteyttä itseeni ja elämään. Tunnen olevani omalla polulla.
kirjoittanut Minna Moilanen, Vilho Hyytisen tyttö
2023
