Synnyin Australiassa Anna ja Risto Hyytisen perheeseen joulupäivänä 25.12.1967 Neerimin pienessä aluesairaalassa. Kotini oli Nayookissa, ja pian muutimme naapurikylään Piedmontiin. Molemmat kylät sijaitsevat Victorian osavaltion syrjäseudulla suurten metsäalueiden reunassa. Lähellä sijaitsee Baw Baw-vuori sekä sitä ympäröivä luonnonsuojelualue. Australialaisittain synnyin ”puskissa”.
Olen keskimmäinen viisihenkisestä sisarusparvesta. Vanhemmat veljeni Jouni ja Teijo ovat pelastaneet minut monesta vaaranpaikasta, sillä olin hyvin vilkas. Kathleen ja David, nuoremmat sisarukseni, syntyivät peräkkäisinä vuosina jälkeeni. Siinä on ollut äidillä ja isällä töitä huolehtia meistä vaatimattomissa oloissa.
Minulla ei ole selviä muistikuvia Australiasta. Toki äiti on kertonut jotain, ja luulen, että muistijäljet koostuvat noista äidin kertomista asioista ja tilanteista. Olinhan vasta 3,5 vuotta vanha vuonna 1971, kun muutimme Suomeen. Koin tilanteen jokseenkin pelottavana ja hämmentävänä.
Siitä lähtien muistan paljonkin asioita. Muistan ystävälliset ja avuliaat lentoemännät lennolta Suomeen. He antoivat kynää ja paperia, jotta sain piirtää ja tuhertaa. Meille tarjottiin punaista ruokaa- oliko se mehu- tai tomaattikeittoa. Äiti kehotti syömään, jotta jaksaisimme matkustaa.
Muistan hämärästi, kun matkasimme autolla kohti Pulkkilaa. Kukahan meitä oli hakemassa? Minne menimme ensin? Perille päästyämme mieleeni on jäänyt vain oudot, uteliaat, mutta niin ystävällisesti ja tuttavallisesti käyttäytyvät ihmiset. Aikanaan se selvisi, että he ovat sukulaisiani. En ollut tottunut niin suureen ihmismäärään Australiassa varhaislapsuudessani.
Asuimme ensin Laakkolan Saariperällä, Kotimäessä. Kotimäen ajasta minulla on moniakin muistoja. Aika nopeasti sitä lapsena sopeutui uuteen kotimaahan ja ympäristöön. Olen luonteeltani sopeutuja.
Kuten muutkaan kaksikielisessä ympäristössä asuvat lapset, en minäkään pienenä hahmottanut millä kielellä puhuin. Varmaan se oli englantia ja suomea sekaisin. Mutta englannin kieli unohtui nopeasti suomenkielisten leikkikavereiden myötä. Peruskouluaikana aineeni loisti punakynän viivaa sanajärjestysvirheiden takia, jonka luulen jääneen englannin kielestä. Kyllähän se jollain tapaa jättää jälkiä, kun äidinkieli vaihtuu lapsena.
Muutimme 1974 Kotimäestä Laakkolaan, Paakkilaan. Kävimme kesällä uimassa Lamujoessa. Erityisesti eräs uintimatka on jäänyt mieleen. Kävelin Paakkilan ja Päivölän välisen ojan pohjalla kohti jokirantaa. Haistelin ja nuuskin ympärilleni. Missä ovat kaikki ihanat tuoksut, ihmettelin. Kaipasin eukalyptuksen tuoksua, ja muita Australian luonnon tuoksuja. Tämä maa on erilainen, kuin se, missä olin ollut aikaisemmin. Tuoksuton. Muistan tuon kävelyhetken havainnon vuosikymmenten takaa.
Ikävöin myös makuja. Ne olivat kadoksissa, mutta muistin ne. Niitä makuja ei löytynyt mistään. Kerran sain maistaa naapurin tytön välipalaluumua ja oivalsin, että tuo on tuttu ja herkullinen maku. Olisin halunnut itse syödä koko luumun poskeeni, niin hyvää se oli. Äitini on kertonut jälkeenpäin, että ensimmäinen kiinteä ateriani on ollut luumusose, joka oli tehty kotipihan luumuista.
Näitä maku- ja hajumuistoja kannoin mukanani aina vuoteen 1994, jolloin muutimme Australiaan oman perheeni kanssa. Sen lisäksi kannoin syvällä nimeämätöntä erilaisuutta. Sitä ruokki mm. ympärillä olevien ihmisten huomautukset ja ihmettelyt siitä, että olen syntynyt Australiassa ja kysymyksen, että kaipaanko sinne. Minulta kysyttiin myös toistuvasti, että milloin muutan takaisin.
Astuessani 14.2.1994 lentokoneesta paluumuuttajana Australian maankamaralle minua ympäröivät tuoksut, jotka olivat minulle tuttuja varhaislapsuudestani. Ihmettelin, että miten voi olla totta: nyt olen löytänyt vihdoin ne tuoksut, jotka minulta ovat olleet kadoksissa. Se tunnekokemus oli vahva ja toivotti minut samalla tervetulleeksi jälleen syntymämaahani.
Australiassa rakkaat hajut ja maut löytyivät uudestaan – lampaanmakkarat, kookoshiutaleilla ja sokerilla kuorrutetut pullat, Australian omat hedelmät ja blackberries (villit karhunvatukat) ja pumpkins (kurpitsat) … Australia otti paluumuuttajan ystävällisesti vastaan ja solahdimme aussien elämänmenoon ilman ongelmia.
Asuimme 3,5 vuotta Australiassa. Sen jälkeen muutimme takaisin Pulkkilaan jatkamaan maanviljelystä ja karjanhoitoa. Olen kuullut sanottavan, että paluumuuttajan shokki on kovempi, kuin muuttaminen ja sopeutuminen uuteen kulttuuriin. Paluu ei ollut minullekaan helppo- tuntui kuin yrittäisin ahtautua kaksi numeroa liian pieniin vaatteisiin.
En ole koskaan erityisemmin ajatellut omaa siirtolaisuustaustaani ennen kuin aikuisena. Lapsena sitä vain ihmetteli mistä aikuiset ja sukulaiset puhuvat. He esittivät kysymyksiä, joita en ymmärtänyt. En osannut sanoittaa tuntemuksiani ja ajatuksiani. Ei sitä osannut pitää minään erikoisena asiana. Näin jälkikäteen on tullut itseymmärrystä kyllä asiaan.
Olen aina ollut kiinnostunut historiasta, ja varsinkin sukuni historiasta ja juuristani. On mielenkiintoista, että moni henkilö suvustamme on kokenut siirtolaisena olon. Moni on jäänyt pysyvästi asumaan ulkomaille ja osa palanut takaisin. Koen, että siirtolaiseksi lähteminen on ”hyytismäistä”. Mutta siirtolaiseksi ovat lähteneet miljoonat muutkin suomalaiset. Syyt lähtöön ja lähtösuunta ovat vaihdelleet. Siinä mielessä en koe itseäni kummajaiseksi.
Kirjoittanut Christina Piippo
2021