Sukutarinat

Tämän jutun alku johtaa tämän vuoden Runeberg-päivään, jolloin Outi Hyytinen kuuli päivän mietelauseena otteen Carolinan kirjasta ja otti minuun yhteyttä. Ihmettelimme molemmat aluksi tuota Carolinaa, mutta hän käyttikin toista etunimeään (Ulrika Carolina*). Lupasin kirjoittaa jutun sukuseuran sivulle. Ulrika Carolina* Runeberg (1808-1891) oli kansallisrunoilijamme J.L. Runebergin sisko.  Heidän isänsä Lorens Ulrik Runeberg oli ammatiltaan merikapteeni. Äiti […]

Sain käsiini Helvi Mämmin (Alina ja Erkki Hyytisen tytär s. 1914 k. 2010) vieraskirjan, joka kertoo omaa tarinaansa sukulaisten vierailuista toistensa luona. Vaikka linja-automatkat tehtiin hiekkateitä pitkin ja ajonopeudet olivat pieniä, oli tapana matkustaa sukulaisten juhliin tai muuten vierailulle. Oheisesta sivun kopiosta monet voivat nähdä läheisensä nimikirjoituksen yli 80 vuoden takaa. Helvi työskenteli pitkään vanhempiensa

Olen tottunut matkustamaan linja-autossa jo pienestä lettipäätytöstä asti. Istuin Paavo-isäni linja-autossa matkalla kouluun ja kesäaikoina tehtiin aina konferenssireissut Hämeenlinnaan tai muualle hengellisille kesäjuhlille. Nyt seison Tansaniassa reppu selässä bussiasemalla vieressäni monista matkoista vinksallaan oleva pöllökuvioinen pieni matkalaukkuni. Pöllö muistuttaa minua juuristani, Hyytisistä. Jonkun tarun mukaan nimi Hyytinen tulee huuhkajasta. Työtoverini toi minut aamuvarhaisella asemalle. Lähetystyöstä opettava Kairos-kurssi Tazengwan

Isäni Armas osti vuonna 1950 kaupan läheltä suutari Eemeli Karhusaarelta talon. Yhdessä pienessä huoneessa sijaitsi Osuuskassan Itäkylän konttori. Konttori oli toiminut siinä 1946 lähtien, ja jatkoi toimintaansa muutaman vuoden oston jälkeenkin. Eemeli muutti perheineen Rantakankaalle, vaimonsa kotitaloon, reilun kilometrin päähän. Ennen kuin muutimme, talo remontoitiin perusteellisesti. Äidillämme oli mielessään tarkat suunnitelmat siitä, miten remontti oli

Harrastan aktiivisesti sekä maantie- että maastopyöräilyä. Ennen kaivosajoa olin ajanut vuosien aikana useita ns. ”brevet”-reissuja, joissa ajetaan tietyssä ajassa yhtäjaksoisesti 200, 300, 400, 600 ja 1000 kilometriä. Näillä reissuilla on mahdollisuus tankata energiaa huoltoasemilla, ravintoloissa jne. En yleensä valmistaudu sen kummemmin noihin ajoihin.  Ensimmäiseen kaivosajoon lähdin samalla asenteella. Ajattelin, että jos jaksaa ajaa 8–20 h

Muistan Kyllikin tomerana henkilönä, joka aina halusi puunata kaiken kuntoon. 😄 Tämä on asia, jota arvostin Kyllikissä, mutta hän olisi voinut joskus malttaakin levätä. 😊 Kyllikki rohkaisi aina ja tuntui, että hänellä aina oli ratkaisu kaikkeen. Keskustelut hänen kanssaan olivat kultaakin arvokkaampia. Hän oli ystävä, jolle pystyi avautumaan ja johon pystyi tukeutumaan. Miehellenikin hän sanoi,

Pääsimme vihdoin vierailemaan Kirsinnevalla sukutapaamisen yhteydessä lauantaina 12.8.2023. Kirsinnevalla on Hyytisen maita, jonne lehmät talutettiin laitumelle vielä 1940-luvulla. Paavo Hyytinen kertoo sukukirjan artikkelissaan ”Pitkä-Jussi ja vikkelä emäntä”, että Sohvi ja Pitkän-Jussi viettivät syyskesiä lehmäpaimenessa Kirsinnevalla. Erkki Hyytisen ja Aune Oksan (os. Kotiaho/Hyytinen) jälkeläiset muistavat vanhempiensa ja isovanhempiensa kertomukset Kirsinnevasta aikaisemmilta ajoilta, 1910 ja 1920-luvulta.  Ajoimme

Äiti  on  tullut  navetastanostanut  käsin  lypsetyn  höyryävän  maidonjäähtymään jäillä  täytettyyn  betonisaaviinisä lähtenyt lykkimään kärryillä  tonkkiamaitolaiturille tien viereenkohta jo kuuluu kuorma-auton  kaasutus  ajotieltäehdittiinpä  taas  työt ajoissa! Äiti  riisuu  lehmäntuoksuisen  navettatakkinsapoistaa navettahuivin rispaantuneen  nutturansa  päältäasettautuu sisätiloihin Unisia  pellavapäitä  notkuu  jo  pirtin  penkeillääiti  kaataa terässangosta  puuromaitoa  emaloituun  rautapataanasettaa kalistajan paikalleen, muutama  puu  hellanpesäänjo viriää valkia, maito lämpiää,hän sekoittaa

Kolme punaista olkalaukkua, jonossa kolme A:ta, Anni, Anne ja Aino. Siinä oli maalaiskylän lapsisaldo v.1951 kaikkien suurien ikäluokkien jälkeen. Voi miten korkeat olivatkaan kaksikerroksisen puukoulun betonirappuset, ovelle pitkä matka. Hetki sitten oli Alli, Opettaja vailla vertaa, kilistänyt voimaperäisesti portailla lehmänkelloa niin että varmasti koko kyläkunta sen kuuli: tänään, 1.9. alkoi koulu. Ensin saivat sipsutella sisään

Tarina luonnon tarjoamasta sylistä ja luottamuksesta, joka luo turvaa ja uskallusta kohdata itsensä ja elämä sellaisena kuin se tulee vastaan. ”Tämän tien minä valitsin kulkea. Hapuileva ja yksin minä olin. Tulit merkiksi ja viitoitit suuntaa. Valaisit koko tienoon, että ymmärtäisin. Osana kaikkea, enkä yksin. Turvassa kotona minä olin. Luonnon sylissä” Nämä ajatukset tulvahtivat mieleeni kävellessäni